Ajatus kirjoittamisesta kupli sisälläni pitkään. Mietin toistuvasti parasta tapaa aloittaa, kunnes tajusin, että olisi hyvä vain aloittaa jotenkin. 

Suoraan syvään päähän: Unelmani on oikeastaan kirjoittaa kirja. Sen aihiot ja ajatuksenkulut tunkevat tajuntaani milloin missäkin. Niille ei vielä ole tuntunut löytyvän kokonaisvaltaista yhteistä nimittäjää – sitä kuuluisaa punaista lankaa. Ironista kyllä, kirjan nimi on jo vahvasti mukana, mutta sillä ei yksin oikein tee mitään. Haaveissa kun on kirjoittaa kirja, eikä julkaista pelkkiä kansia, joiden väliin liimata styroksiblokki. 

Kirja, ihan sellainen oikea. Työnantajalleni voin näin blogin takaa silmää vinkaten tunnustaa, että digiroolistani huolimatta en elä ja hengitä digiä kaikessa. Kuuntelen äänikirjoja mielelläni, mutta sisälläni asuu edelleen olento, joka rakastaa kirjan (tai sanomalehden) sivujen tunnetta sormenpäissä, ja joka voisi huoletta viettää kirjastossa tuntikausia kirjanselustoja, niiden fontteja tai ajan patinaa ihmetellen. Arjen keskellä pelastuksenani toimii rakas nojatuolini, jonka uumenissa katoan perheeltäni tekstin ja kirjojen mukaan.  Omistan paljon ruokakirjoja – ja joskus jopa kokkaan niiden resepteillä. Useimmiten kuitenkin vain selailen ruokakirjoja harrastuksenani. Reseptejä kokeillessani kädessäni on kauhan lisäksi myös kynä reseptien kommentointia varten. Ryhtyisin ilomielin täyspäiväiseksi reseptintarkastajaksi ja kokkikirjojen koelukijaksi.

Teksti on vahva osa identiteettiäni – oli se sitten diginä tai paperilla. Olen yksi niitä, joiden on paljon helpompi tunnistaa oma ajatus tai mielipide vasta, kun näkee sen kirjoitettuna. Onnistun tuomaan nokkeluuteni paremmin esiin kirjoitetuin kirjaimin kuin puhuen. Nuorempana kauhistelin äitini lähes mahdotonta (vaikkakin kaunista) käsialaa – oma kirjoitettu käsialani on karman hirnahdus tuosta kauhistelusta. Ehkäpä tästä syystä rakastin jo lapsena kirjoituskoneen nakutusta. Nopean temperamenttini johdosta 80-luvun kirjoituskoneet olivat huomattavasti epäkiitollisempia yhteistyökumppaneita kuin nykyajan diginäppäimet. Olen luvannut itselleni naurahtaa myös tämän digitekstin typoille. Niillä voi olla voima tehdä tekstistä muistettavampi – ja ainakin ne antavat anonyymeille punakynäilijöille myhäiltävää. Suon sen onnen mieluusti. Itsekin olen samanmoinen. 

Haaveissani kirjoitan kirjani meren äärellä. Ei siten kuin Colin Firth Portugalissa elokuvassa Rakkautta vain, vaan enemmänkin Ressun ”oli synkkä ja myrskyinen yö…” tyyliin, ulkosaaristossa marraskuisen sateen rummuttaessa mökin kattoa. Koska nykyhetki ei ihan salli minun katoavan rakkaimmiltani kolmeksi kuukaudeksi sen koommin Atlantin kuin Itämeren perukoille, on tässä alku sille, mitä ikinä tästä on tulossa. Sivuja arjesta, huomioita sen ympäriltä. Ajatuksia ihmisyydestä. Herkkyydestä ja sisusta. Elämän pienistä nautinnoista (kuten lasagnen valmistamisesta sunnuntaisin). Syksyn lehtien kahinasta puistotiellä. Voimaharjoittelusta ja sen vaikutuksesta omaan hyvinvointiin. Ehkäpä myös (eritoten itsensä) johtamisesta – ja ihmisyydestä työarjessa. Pilke silmäkulmassa, pintaraapaisuina tai syvälle sukeltaen. Mitä milloinkin.

Tervetuloa mukaan. Näin alkuun ihan lempeällä tönäisyllä itselleni – ensimmäinen kirjoitus on nyt tässä.