Löysin itsestäni kuluneen vuoden aikana uuden taidon. Kellumisen. Kuulostaa ehkä hullulta, koska kelluntataito lienee synnynnäinen osa ihmisyyttä. Uusiksi siis: löysin itsestäni kyvyn käyttää tuota taitoa.

Se tapahtui vähän yllättäen. Vesi on aina ollut minulle ominainen elementti, vaikken olekaan perusuimaria kummoisempi kauhoja. Olin muutaman kerran kokeillut rentoutumista kelluen, hieman tavallista suolapitoisemmassa vedessä. En tarkoita kelluntakapselia (=ajatus kannesta kauhistuttaa), vaan uima-allasta, jossa on hieman suolaisempaa vettä.

Jokin kellumisessa viehätti, vaikkei se (stressaavalle ruuhkavuosiotukselle) alkuun tuntunut mitenkään helpolta. Hakeuduin rauhalliseen altaaseen uudelleen ja uudelleen. Löysin vähitellen tavan tasapainottaa kropan leijumista vesimolekyylien päällä. Koukistin polvet niin, että jalat ”roikkuivat” pohjaa kohden. Kädet heitin lapsenomaisen uniasennon mukaisesti pään yli.

Päivästä riippuen kelluminen oli rentouttavaa tai vähän vaativampaa. Hengityksen virratessa sisään kropan asento veteen nähden kellahti vähän yhteen suuntaan, ulos puhaltaessa toiseen. Välillä tuntui, että olin rentoutumassa unenomaiseen tilaan. Voisikohan kelluessa oikeasti nukkua?

Yhtenä päivänä vesi tuntui kelluttavan vähän tavallista enemmän. Tunnustelin tavalliseen tapaan sormenpäilläni veden ja ilman rajapintaa. On sanottu, että ihminen ei aisti märkää – aistimme paineen ja lämmön vaihtelun. Ajatus on minusta riemastuttava.

Kellumisen luoma keveyden tunne valtasi kehoni, ja venyttelin käsiäni ja jalkojani kauemmas toisistaan. Yllättäen lapsenomainen kupliva ilo pyrki pintaan – ja jouduin lopettamaan kellumisen kuplivan naurahduksen takia. Tajusin luottavani veteen aiempaa enemmän – ja sen kantavan. Sama toistui uudestaan. Kelluin, luotin, venyttelin – ja aloin nauraa. Vähemmästäkin saisi kylähullun maineen, mutta onneksi kumppanini oli mukana tarjoamassa hullunsuojan.

Ehkä vesi kellutti tavallista enemmän. Ehkä minä vain luotin siihen enemmän. Samapa tuo, koska löysin yhtä aikaa levollisuuden ja riemun. Se tuntui h-y-v-ä-l-t-ä. Muistan vastaavan tunteen löytyneen milloin mistäkin: laitepilateksen hyppylaudalta ponnistaessa, joskus halauksen rentouttaessa koko kropan. Tai vaikkapa hyrisevänä tunteena kirjoittaessa – tai keittiössä, kun tyhjästä inspiroituneena kokkaan kaapinjäämistä ”jotain”.

Myöhemmin illalla keitin kurpitsakeittoa. Siinäkin yksi sielua hoitava ruokalaji, jonka tekemiseen olen oppinut luottamaan. Ei ole niin justiinsa, mutta hyvä siitä tulee. Oman kurpitsakeittoni pinnalla kelluu muuten usein pähkinä-korianteri-rouhetta. Olen vähän kateellinen siitä, etten allergiani takia voi laittaa omaani kookosmaitoa. Mutta minäpä se osaan kellua taitavasti.

Ps. En ole erityisen hyvä ottamaan valokuvia. Ehkä pitäisi opetella. Blogi olisi paljon visuaalisempi kauniilla kuvilla maustettuna, mutta mitäpä jos blogi olisikin ihan vain tekstiä – ominta minua?