FOMO. Fear of missing out. Pieni tai isompi piston tunne siitä, että on missannut tai tulee missaamaan jotain kovin tärkeältä tuntuvaa. Yleensä maustettuna tunteella, että moni muu on mukana siinä, missä itse ei.

Neljänelosena olen saanut elää nuoruuteni ajassa, jossa muiden oleskelua ”jossain” ei samalla tavoin läväisty diginä päin näköä tapahtumahetkellä. Fomo oli kuitenkin läsnä ysäriteininkin elämässä. Vähintäänkin jälkikäteen, kun sai kuulla muiden henganneen perjantaina – tuntui, että ”kaikki” olivat olleet ”jossain”. Terkkuja teiniminälleni: eivät kaikki, ja välillä olit itsekin.

Aikuinen minäni on toki viisaampi, mutta some täyttää fomon kokoista aukkoa ajatuksissa kuitenkin. Silmämme omaksuvat useita eri ihmisten hetkiä, ja nämä hetket kasautuvat aivoissamme sumpuksi, joka ainakin väsyneenä tuntuu siltä, että ”kaikilla” muilla on ”kaikkea” tai ainakin ”jotain”. Back to teinivuodet.

Uskallan väittää, että olen suhteellisen fomovapaa. Muutamia vuosia sitten riemastutin itseäni keksimällä FOMO:n vastakohdan eli JOMO:n (=joy of missing out), ilon ”missaamisesta”. Tekstiammattilaisena osasin heti epäillä, etten ehkä sittenkään ollut keksinyt jotain niin nerokasta ensimmäisenä – enkä ollutkaan. Google kertoi käsitteen levinneen jo 10 vuotta aiemmin. Se siitä sitten. Pieruverkkaririemu on uusin ehdotukseni suomennokseksi. Sitä ei vielä löytynyt muiden keksimänä.

Vaikka harvemmin enää koen pistoja tapahtumien missaamisesta, pelkään käveleväni upeiden kokemusten ohi siksi, etten itse tee asioille mitään. Esimerkki: eräällä ystäväporukalla (joista monet tunnen hyvin) on tapana järjestää yhteiset rapujuhlat. Se on ollut heidän traditionsa jo vuosia. En kaipaa päästä heidän juhliinsa, vaan enemmänkin fomoilen sitä, että itselläni ei ole vastaavaa traditiota.

(Tässä kohtaa lempeän ironinen hymy itselleni: järjestä rapujuhlat. Tee se toisen kerran. Tadaa, traditio on syntynyt.)

Yllämainittu ironinen ajattelu on suurin apuni fomon kolkutellessa ovelle. Olen myös pohtinut, että oma somenikin saattaa olla luomassa fomoa jollekin – ja yritän keskittyä miettimään, mistä omista hetkistäni olen iloinen. Ja niistä omista traditioista: sellaisiakin on – ja aina voi tehdä lisää.

Kollegani hymähti menettäneensä nuorena kokemansa juhlafomon – mutta tunteen ja kaipuun siirtyneen erilaisiin elämyksiin, kuten toisten instassa julkaisemiin luonto- ja retkeilyhetkiin. Tunnistan tämän muutoksen myös itsessäni. Epäilen tosin, että heti huomenna karma tuottaa someeni kasan juhlafiilistelyä, ja saan nauraa luulolleni siitä, että juhlafomoilu olisi osaltani förbi.

Eräs toinen (jonka realistista otetta ihailen suuresti muutenkin) totesi lakonisesti, ettei oikein tunnistanut itsessään fomoa. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän tosin kyseenalaisti itsensä: ”Pitäisikö minun pelätä, että missaan jotain, kun en tunnista itsessäni sellaista?” Olimme saavuttaneet metatason: fomon fomon puutteesta.