Lepoa ei voi tallettaa.

Kahvi läikkyy kupista. Sanat menevät sekaisin samalla, kun tuotan puhetta tavallistakin nopeammalla tahdilla. Levottomuus lisääntyy. Ymmärrys oman kropan rajoista hämärtyy, ja olkapää osuu ovenkarmiin vähän liian usein. Olen toki käynyt salilla, mutta tällä ei ole mitään tekemistä kehittyvän lihasmassan kanssa. Salakavalasti kehittyvän ylikuormituksen kanssa sen sijaan on.

Olen 44-vuotias, mutten vieläkään oppinut palautumisen jaloa taitoa. Tai ainakaan ajoissa tunnistamaan, koska pitäisi pysähtyä. Vahvuuteni ja Akilleen kantapääni on korkea toimintakykyni: se jyllää pitkään sen jälkeenkin, kun pään tuotantokaista ja kropan stressihormonivarasto on ladottu täyteen tavaraa. Lisäksi olen hemmetin hyvä korjaamaan virheitä vauhdissa. Osaan vaatia itseltäni paljon ja liikoja, myös palautumistaidon suhteen.

Lepoa ei voi tallettaa varastoon odottamaan. Pysähdyin aikanaan tämän viisauden äärelle. Palautuminen on (nimensä mukaisesti) taaksepäin suuntautuvaa, jo tehdystä työstä uusiutumista.

Tuota eritasoista aaltoliikettä energian käytön ja uusimisen välillä pitäisi tapahtua mikrotasolla vaikkapa kokousten jälkeen – ja makrotasolla suuremmalla aallonpituudella iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Mutta aina niin, että palautumisen jälkeen oltaisiin reilusti nollan yläpuolella. Tällöin on, mistä ammentaa.

Ongelma syntyy, kun aaltoliike heiluu niin mikroissa kuin makroissa miinuksen puolella tavoittaen enintään nollatason. Kroppa keksii kyllä löytää vara-vara-varoja, mutta alkaa vähitellen signaloida hälytystilaa.

Ylikuormittuminen näkyy meissä eri tavoin. Itselläni se hiipii ensin näkyville erinäisinä sillai kai – hetkinä, kuten vaikkapa kahvin läikkymisenä joka kaadolla. (Välihuomautus: En ole porilainen, mutta oleilen muutaman ihanan sellaisen vaikutuspiirissä. ”Sillai kai” on vakiintunut sanastooni.)

Osa tunnistaa ärtyvänsä tai jopa kyynistyvänsä. Itkuherkkyys lisääntyy. Pelokkaat ajatukset vievät tilaa ilolta. Yksi kiihdyttää vauhtia, toinen lamaantuu. Joillekin maailma muuttuu harmaaksi massaksi, missä ei oikein enää tiedä tai ehdi miettiä mitään.

Ovenkarmiin kolahtava olkapää on pieni murhe, jos sellaisen signaalin myötä osaa hidastaa. Sanojen sekoittaminenkin on pientä – sanojen ja asioiden unohtelu on seuraavan tason merkki. Ironista on, että unohtuneet ajatukset tulevat varmasti takaisin – valvottamaan keskellä yötä.

Yleensä vasta pitkään jatkunut unettomuus ja kivuliaat sydän- tai vaikkapa vatsaoireet saavat ihmiset hakeutumaan lääkärille. Jälkiviisaus on tässä lajissa huipussaan – myöhemmin on helppo huomata ne pienet signaalit, joilla päätämme viisaampi kroppamme yritti pyytää meitä hidastamaan.

Kokemusasiantuntijaosastolta, päivää: kantapään kautta mentiin tässäkin. Poltettuani itseni loppuun muutama vuosi sitten, halusin viisastua. Vähän lisää ironiaa: kun ylitunnollinen suorittaja palaa loppuun, hän (yli)suorittaa seuraavaksi palautumista. Ei hyvä.

Opin kuitenkin yhtä ja toista. Päätin panostaa mikropalautumisiin myös työpäivinä. Kalenterissa näkyvä loputon kokousjono saa ihmisen kyllä näyttämään kovin tärkeältä, mutta aivomme kaipaavat vähintään pienen mikrolevon kokousten välissä. Katseen hetkellisen viipymisen horisontissa (digiruutujen aktivoiman putkikatseen sijaan) – signaalina alkukantaisille aivollemme siitä, että kaikki on hyvin. Lopetin ylitöiden tekemisen ja totesin, että jos kahdeksasta neljään tai viiteen kestävän työpäiväni aikana asiat eivät edenneet tarpeeksi, ne saivat odottaa seuraavaan päivään.

Tiukka rajanveto oman jaksamisen suojaamiseksi ja antamani roolimalli tekevät minut päivittäin itsestäni ylpeäksi – ja samaan aikaan murehdin leimautumista muita laiskemmaksi. Ylitunnollisuus on hanurista. Olisi hyvä opetella kohauttamaan kolhiintuneita olkapäitä vähän useammin.

Sanotaan, että vauhti korjaa virheet. Ei muuten korjaa. Vauhdin kiihtyessä pitäisi osata hidastaa. Osata lempeästi hymähtää itselleen sättimisen sijaan. Pyyhkiä kahvi kupin alta (ja jos jaksaa, myös pöydältä) ja nuuhkaista kahvin aromia sieluun asti. Keskittyä hetkeen – ja vasta seuraavassa seuraavaan hetkeen. Sinne ei juuri nyt ole kiire. Samalla tapahtuu sellainenkin taika, että osaa olla kanssaihmisilleenkin läsnä.

Ainiin. Tässä kirjoituksessa ei vinkata juomaan pannukaupalla kahvia ylikuormittuneisuuden keskellä. Kahvin rooli tässä kirjoituksessa on lähinnä muistuttaa pysähtymään hetkeen. Nuuhkia voi myös turvallisen ihmisen läheisyyttä tai raikasta syysilmaa.