Tämä ei ole kirja-arvostelu Saku Tuomisen uusimmasta (eikä nuoruuteni putki-tv:n häiriökuvan ilmoitus). Teksti keskittyy erääseen ravintolaan ja sielun värisemiseen oikeilla taajuuksilla. Tuominen ja kirja nimeltä Hetkinen liittyvät asiaan.

Aina välillä universumi iskee silmää.

Istahdamme BasBasin ikkunapöytään. Olen itse kiiruhtanut Turusta Helsinkiin työpäivän jälkeen kulkeakseni hetken eteläisen kaupungin katuja syysauringossa. Mieheni on saapunut pääkaupunkiseudulle jo aamusta työnantajansa tapahtumaa varten. Hän on erityisen vaikuttunut päivän key note -puhujan, Saku Tuomisen esityksestä ja ajatuksista. Hymähdän hiljaa itsekseni, että perheeseen on taidettu saada yksi Tuomisfani lisää.

Hetkinen (jos toinenkin) BasBasista. Siellä jokin sielussani värisee oikeilla taajuuksilla. Ihastelen sitä, että kokkien työ on näkyvillä – ja tapaa, jolla henkilökunta kurkkii liitutauluun raapustetun ison menun takaa tarjoten asiakkaalle paljon paperilappusta henkilökohtaisemman kokemuksen ruoan valinnasta. Ympäröivän puheensorinan ja nostalgisen musiikin ihmettelyn välissä parisuhteemme vahvuudet, eli hetkittäin syvälliset ja filosofiset, toisinaan kevyet keskustelut milloin mistäkin ilmiöstä, ja pysähtyminen hyvän ruoan sekä toistemme äärelle, pääsevät kukoistamaan. Ravintola on parhaimmillaan avauksesta ovien sulkemiseen, mutta vaikka en olekaan myöhäisen illan illlastaja, rakastan BasBasia vielä hippusen enemmän juuri silloin, kun puheensorina vähitellen hiljenee utuiseen loppuillan tunnelmaan.

BasBasin arvoa minulle lisää myös se, että sinne pääsy vei kauan. Ensimmäisellä kerralla (korona-aikaan) ravintola joutui perumaan illallisemme viime hetkellä henkilökunnan tartunnan vuoksi. Toisella kerralla sairastuin itse. Kolmas kerta toden sanoi, neljäs sen jälkeen, ja niin edelleen.

Mutta siis, takaisin ikkunapöytään. Mieheni vielä selittäessä Tuomisen ajatuksista, ensimmäinen annos asetetaan eteemme. Nuuhkaisen näkymää kaikilla aisteillani. Mieheni katsoo minuun kysyvästi. ”Etkö aiokaan ottaa kuvaa?”.

Olin vain muutamaa viikkoa aiemmin pysähtynyt pöydän aiheena jo pyörivän S. Tuomisen ajatukseen siitä, että kaivamalla puhelimen esiin ja asettamalla sen itsemme ja annoksemme väliin menetämme puolet kokemuksesta. Itse saan ruokakuviani harvemmin edes onnistumaan niin, että niistä olisi iloa jälkikäteen. Näitä kutsutaan Hetkinen-kirjassa filtteröidyiksi kuviksi wienerleikkeestä. Juuri sellaisia minun ruokakuvani usein ovat. Tämä blogi on syystäkin tekstipohjainen.

Kerron miehelleni päätöksestäni jättää vastedes puhelimeni käsilaukkuun. Tässä kohtaa universumi iskee silmää. Sisään ravintolaan astuu.. Saku Tuominen. Hän istahtaa toisen ravintolamaailmassa ihailemani henkilön, chef patron Helena Puolakan seuraan. Puolakka sattuu olemaan ihailulistallani myös uraauurtavan naisjohtajuutensa takia.

Tällä vain muutamia sekunteja vievällä hetkisellä, jossa universumi vinkkaa silmää, on yhtä aikaa merkitykselliseltä tuntuva mutta myös naurua kutkuttava vaikutus. Hetkisestä syntyy tarina ja muisto.

Ilta jatkuu keskustellen ja tunnelmaa ihastellen. Pienen lisämausteen iltaan tuo se, että saamme jakaa ilmatilan ja tunnelman kahden kovan luokan ammattilaisen kanssa. Sellaistakin BasBasissa aina välillä tapahtuu.

Muutamia viikkoja myöhemmin universumi vinkkaa taas. Olen päättänyt startata tämän blogin ja otan esiin muistioni, jonne olen kerännyt sanoja kuvaamaan tulevaa sisältöä (ja muokkaamaan omia ajatuksiani). ”Hetkinen” on yksi vahvimmista ehdokkaista blogin nimeksi. Asetun luomaan etusivua, mutta otan hetkiseksi puhelimen käteeni. Some puskee silmiini tiedon siitä, että Tuomisen uusi kirja ”Hetkinen” julkaistaan marraskuussa. Se siitä nimestä sitten, naurahdan.

Tuomisen kirjassa olen vasta matkalla sen sivuilla. Pidän tekstin luomasta ajatusmaailmasta siinä, että elämän, asioiden ja vastaustenhaun universumissa ei tarvitse olla ”joko-tai”. Paremmin menee, kun on ”sekä-että”.

Kuuntelen usein kirjan ensin kirjoittajan itsensä lukemana ja nappaan sieltä mukaani hetkisiä muistini valinnan mukaan – kuten nyt ajatuksen makoisasta wieninleikkeestä, jonka aistillisen olemuksen puhelimen ruutu laimentaa. Äänikirjan loputtua haen kirjan kaupasta ja uppoudun ajatuksiin vielä lisää. Sekä ja että, ei joko ja tai.

Tähän ajatukseen tiedän jo palaavani: ”Minun ei tarvitse ajatella kaikkia ajatuksia, joita ajattelen.” Sitä pitänee mutustella hetkinen. Odotan myös innolla seuraavaa kertaa, kun mutustelen BasBasin tunnelmaa. Ja sitä, kun universumi vinkkaa silmää.