Ensimmäinen välitilinpäätös.

Alussa blogi on yksi teksti, ja pöytälaatikossa, blogialustan luonnoksissa tai aivojen kiemuroissa odottavia kirjoituksia tai ajatusten hahmotelmia. Kirjoittajan urasta haaveileva minäni olisi voinut panostaa tähän blogiin kaikkensa: kirjoittaa valmiiksi kymmenen tekstiä, tehdä määrätietoisen suunnitelman blogin markkinoinnista ja viilata niin sivustoa kuin tekstien pilkkuja väsymykseen asti ennen julkaisua muiden silmille.

Päätin kuitenkin toisin.

Blogi on olemassa ensisijaisesti kirjoittajaansa varten. Ihanaa on, jos se saa ajatuksia ja hyvää värinää heräämään muissakin. Rakastan kirjoittamista – ja vaikka se (kuuntelemisen, ajattelun, ongelmanratkaisun, vaikuttamisen, päätöksenteon ja puhumisen lomassa) on olennainen osa päivätyötäni, blogin kirjoittaminen hellii aivojani eri tavoin. Se palauttaa ja rentouttaa. Se auttaa ymmärtämään, mitä ajattelen, ja myös haastaa tapaani jäsentää maailmaa.

Jos olisin kuunnellut suorittajaminääni, en vieläkään olisi aloittanut tätä blogia. Julkaistut tekstit odottaisivat luonnostilassa kuin perhonen kotelossaan.

Päätin julkaista blogin heti ensimmäisen tekstin valmistuttua. Niinpä blogisivusto oli alussa raakile ja tyhjä. Sitä ei oikeastaan voinut vielä ”järjestää”. Ja minä satun rakastamaan asioiden järjestämistä!

Rauhoittaakseni omaa, haaveissa jo sisällöntäyteisempää ja järjesteltyä sivustoa tavoittelevaa minääni, kirjoitin sivuston alle disclaimerin: ”Sivu on alkumetreillä – kaaos etsii paikkaansa vähitellen.” Sitä se tekee edelleen.

Päätin myös, etten viilaisi tekstejäni liikaa. Erinomainen haaste tekstinörtille suorittajaminälleni, jolle luontaista on viilata pilkkuja, etsiä typoja ja tavoitella aina vain nokkelampaa tapaa esittää jokin asia.

Sanon siis ylpeänä: tämän blogin tekstit (typoineen, tautologioineen ja muine stilisointivirheineen) ovat syntyneet aikalailla yhdellä istumalla, ilman viilailuja.

Pelottiko? Kyllä. Varsinkin kun haaveilee kirjan kirjoittamisesta, haluaisi ensimetreistä antaa itsestään kuvan taitavana tekstintuottajana. Onhan minulla aiheen ympäriltä ihan maisterinpaperitkin – tosin ei suomeksi.

Tämä teksti on muikkari itselleni ja blogi käytöskoulu suorittajaminälleni: kaiken EI tarvitse olla niin justiinsa. Etsin samaa viimeistelemätöntä lempeyttä muillakin oman arkeni sivuilla.

Miltä on tuntunut? Rennolta ja onnelliselta. Painaessani ”julkaise”-namiskaa blogialustalla, onni hykertelee sielussa ja sormenpäissä. Miksi jyräisin sellaista oloa liiallisella täydellisyyden tavoittelulla? Eläköön typot!

Ps. Lämpimästi tervetuloa arjen sivuilleni. Jos satut olemaan kaltaiseni tekstinörtti, suon sinulle ilomielin oikeuden käyttää ajatuksien punakynää ja naurahtamaan typoilleni. Opettelen tekemään sitä itsekin.