Koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. En tainnut koskaan kuunnella tuota ohjetta kovin huolellisesti. Mitä tuli ajateltua ja kuinka sitten kävikään?

Olen viime aikoina hymähdellyt tyttäreni lausuntoja siitä, ettei hän koskaan aio tehdä tyhmyyksiä tai aio yrittää huijata äitiään. Olisi varmaan hyvä ottaa nämä allekirjoitettuna, niin olisi mitä myöhemmin yhdessä nauraa. Tässä odotellessa ajattelin nauraa omille aiemmille uhoilleni. Aloitetaan kahvipöydästä.

Vannoin aikanaan, etten koskaan joisi kahvia – terveiset nuorelle minälleni täältä kahvikupposen ja tekstin ääreltä. Kahvi löysi minut, mutta vasta ollessani vajaa kolmekymppinen, ja silloinkin siksi, etten valmiin aamukattauksen ääressä kiltteyttäni osannut sanoa, etten oikeastaan juo kahvia. Kun joi kahvinsa kerran, sai juoda sen toistekin. Karma sai naurunsa. (Puhutaan kiltteydestä ja helppojen rajojen vetämisestä toisella kertaa.)

Uhosin, etten aikuisena enää koskaan syö puuroa. Mutta puuro on herkän vatsani paras kaveri ja ihanan pehmeää silloinkin, kun maailma ei. Viime viikolla riemastuin turkulaisen kahvilan uudesta puurotarjonnasta. Tukholmalaisen Pom& Flora:n taatelipuuro sai minut kyynelehtimään onnesta.

Arvostelin muuten nuorempana äitini ja tätini herkistymistä missä milloinkin. Minustahan ei koskaan tulisi, ja tuli kuitenkin. Esimerkkinä nyt vaikka ne puuro-onnenkyyneleet Tukholmassa. Ja vaikka olen edelleen lahjakas tainnuttamaan huonekasvit, minusta on tullut ihminen, joka kantaa lempikukkakaupasta viikonloppukimpun piristämään arjen sivuja ja herkistyy vähän asetellessaan kukat maljakkoon.

Äitini muistutti minun vannoneen, etten lukiossa lukisi historiaa yhtään pakollisia kursseja enempää. No – luin ne vapaaehtoisetkin, ja jatkoin pohjoismaisesta historiasta vielä akateemisen pitkän sivuaineen, koska haaveilin diplomaatin tai tulkin urasta.

Urasta tämäkin: nuori minäni ei koskaan aikonut tehdä kahdeksasta neljään työtä, ainakaan toimistossa. Tosiasia: siisti toimistoympäristö ja säännöllinen rytmi sopii minulle kuin nenä päähän. Myös esihenkilötyöstä taisin aikanaan sanoa, ettei sellainen kiinnostanut. Nykyään pidän sitä antoisimpana ja rakkaimpana vastuunani töissä. Juon kaksi kuppia kahvia työn ohessa.

En koskaan voinut kuvitella muuttavani toiselle puolelle jokea, mutta kiitos kysymästä, hyvinhän täällä asuu. Turkulaisuuteen kuuluu pieni naljailu siitä, ”kummal pual jokke” ollaan. En tunnista kaupunkilaisten varsinaisesti katsovan toista puolta kieroon – kummallakin puolella on ”puolensa”. Yhdellä tori, kirjasto ja asemat, toisella kirkko, yliopistot ja teatteri. Asua voi hyvin kummalla puolella vain. Oma elämäni muotoutui kuitenkin yhdelle puolelle. Jos muutin veden yli, ylitin jotain jokea suurempaa: Itämeren tai puolikkaan Atlantin.

Muutin myös raiteita pitkin, Tampereelle – ja sehän turkulaiselle vasta eksoottinen juttu olikin. Minähän en koskaan voisi asua sisämaassa. Vitsailin myöhemmin, että oltuani vuoden tamperelainen, odotin innolla vuoden tamperelainen -titteliä. Sen voitti toista tai monetta kertaa eräs alivaltiosihteeri. Se siitä sitten.

Muutettuani 25-vuotiaana takaisin Tampereelta vannoin, etten koskaan muuttaisi pois Turusta, ellei kyseessä olisi toinen, vähintään Turun kokoinen kaupunki meren äärellä. Kotini on tämän lupauksen jälkeen kahdesti ollut huomattavasti pienemmissä ympäryskunnissa (joita pienuudestaan huolimatta kaupungeiksi kutsutaan), eikä toinen niistä edes yllä merelle. The joke’s on me.

Disclaimerin paikka: tämä blogi ei arvota Turkua Tamperetta, merenrantaa järveä tai kaupunkiasumista maalaiseloa paremmaksi. Se, että minun on hyvä asua kaupungissa (eikä maalla), ja että hengitän meren äärellä vähän syvempään kuin muussa maisemassa, kertoo vain siitä, minkä olen itselleni oppinut tärkeäksi. Tässäkin voisi vannoa, etten koskaan – ja sitten kuitenkin voisin olla onnellinen muuallakin.

Matkustaessa olen väistänyt entisiin vankiloihin (tai muihin ”vähän huonon viban” omaaviin paikkoihin) perustettuja hotelleja. On tietysti aivan eri asia mennä asuntonäytölle ja tehdä tarjous entiseen vankilaan rakennetusta kodista.

Suurin osa vannomisistani on liittynyt vahvasti omaan elämääni, ei arvostelemaan muiden valintoja. Mutta poikkeuksiakin on: nuori minäni piti älyttömänä sitä, että ihmiset vaihtariaikanaan tai elämässä muuten päättivät ihastua (koska päätöksistähän ihastumisessa yleensä on kyse?) toisessa maassa asuvaan ihmiseen. Tässäkin asiassa karma päätti antaa opetuksen, ja teki sen ranskalaisen ja ruotsalaisen miehen vaatteissa. Toisen heistä takia juon tänä päivänä kahvia.

Lisää muiden ihmettelyä: en koskaan ymmärtänyt, millaiset ihmiset latoivat litroittain maitoa ostoskärryihin, kunnes minusta tuli juuri sellainen: kolmesta lapsesta (ja osan tyttö-/poikaystävistä) huolehtiva äiti/bonustyyppi, joka tarvitsi maitoa myös leipomiseen – ja omaan kahviinsa.

Lastenkasvatus on oma lukunsa. Väsyneiden mutta rakkaudentäyteisten vuosien ”en koskaan ja kuitenkin” -saldo ei mahdu edes Exceliin. Tuttavani naurahti ajatelleensa ylpeänä, ettei kasvatuksessa KOSKAAN sortuisi kikka kolmosiin. Eräänä päivänä hän löysi itsensä kylppäristä opettamasta lastansa istumaan rauhassa potalla – apurinaan lasten vaaleanpunainen syntikka (mikillä varustettuna).

Maitohamstraamiseni on sekin tulos toisesta karman hirnahduksesta: sinkkuunnuttuani (onko tämä sana?) vannoin, että työpaikalta en ainakaan ketään katsoisi. Hah.

Pohdin tänään, mitä ”en koskaan” -ajatuksia mielessäni tällä hetkellä pyörii. Tyhjää löi: ehkäpä sellaiset tunnistaa vasta vannomisen hetkellä – tai vuosia myöhemmin, kun tajuaa tehneensä juuri sen mitä ei koskaan pitänyt.

Muutamat vannomisistani ovat pitäneet (ainakin tähän asti). Joistakin tuli opittua, että se vatsanpohjan ”en koskaan” -tunne oli ihan oikeassa. Siirto ei sopinut minulle. Osasta taas opin, että elämä vei juuri sinne, minne pitikin. Vaikkapa kahvikupin äärelle ”tois pual jokke” kirjoittamaan tätä bloginpätkää.

Lempeyttä ja hymynkaretta omien vannomisten tutkailuun ❤