Tämä arjensivu listaa asioita, joista nuorempi minäni on (näin jälkikäteen viisastuneena: turhaan) kantanut häpeää. Listalta löytyvät niin joulujuhlat, omat korvat kuin äidin baskeri – ja pari syvällisempääkin havaintoa.

Tunne elää kehossani edelleen. En muista kenenkään asiasta minulle sanoneen, mutta pieni minäni ehkä pelkäsi, että joku muukin keksisi saman. Että siinä virressä sanottiin minun nimeni: ”…kun antoi AINOon poikansa”. En ymmärtänyt koko lausetta, mutta hävetti silti. Miksi piti vielä nousta seisomaan SEN säkeistön kohdalla? Painoin pääni alas ja toivoin kappaleen olevan jo ohi sen ensisävelistä lähtien.

Tänään istuin lapseni koulun joulukirkossa, ja hymähdin virren alkaessa. Siinä laulaessa ihana ystävä, joka tietää vanhan häpeätahrani, tuuppasi vierestä hellästi kyynärpäällään SEN KOHDAN tullessa. Nyt jo naurattaa, mutta pienenä ei. Mietin lämmöllä tuttuani, joka kertoi hävenneensä omaa nimeään sanassa eevan-keliumi. Paljon on koulun joulutunnelmissa ollut hiljaista häpeää ilmassa!

Listani älyttömistä häpeätäplistä ja -tahroista ei suinkaan rajoitu yhteen jouluvirteen. En tiedä, parantaako aika aina haavat, mutta perspektiiviä se on onneksi tuonut. Muutama älyttömyys mainitakseni:

Häpesin nuorena korviani. Lopetin korvakorujen käytön, koska ne mielestäni korostivat hörökorviani. Kymmenen vuotta myöhemmin tajusin, että korvani eivät olleet mitenkään höröt, ja vaikka olisivat olleetkin, olisin pitänyt niitä kauniina. Lempeät hörönaurut teiniminälleni.

Teininä toki kuuluu noloilla, ainakin omista vanhemmista, ja mitä kummallisimmista syistä tai ilman syytä. Äitini kohdalla tuo noloustäplä oli hänen baskerinsa. Nykyään ajattelen, että baskerit ovat aikast tyylikkäitä.

Vähän syvällisempi raapaisu kasarilapsen nolouslistaan: minulla ei ollut kahta vanhempaa, josta noloilla. Olin usein se ainoa, jolla oli ”vain äiti”. Mutta tepäs ette tiedäkään, millainen äiti! Vahva ja herkkä, viisas ja huolehtiva. Vähän tiukkis, mutta ihana. Nuoremman minäni mielestä siis liian usein baskeri päässä – mutta baskerilla tai ilman, oman aikansa monia ihmisiä modernimpi malli oman tasa-arvontuntoni ja avaran maailmankatsomukseni kehittymiseen.

Baskereista papereihin, teini-iän jälkeenkin on hävettänyt. Koin jonkun sortin häpeää humanistisesta / yhteiskuntatieteellisestä yliopistotutkinnostani. Sittemmin tajusin, että minun kaltaistani ihmisnörttiä ehkä tarvittiinkin valitsemalleni alalle juristien, matemaatikkojen ja kauppatietelijöiden rinnalle. Eräässä podcastissa pohdiskeltiin humanistitutkinnon ylevyyttä – ja tajusin, etten ollut koskaan ajatellut asiaa niin. Nostin nenäni ylevästi kohti ilmaa, sopivan humaanilla tavalla.

Ihmisyyden äärellä: olen tainnut aiemmin mainita että häpesin äitiäni ja tätiäni heidän herkistymisestään. Terkut vaan sieltä tämän aamun joulukirkosta. Onneksi sillä kylkeen hellästi tönäisevällä ystävällä oli toinenkin nenäliina. Herkkyydestä on sittemmin tullut voimavara, josta olen ylpeä. Vielä ylpeämpi olen lapsestani, joka osaa jo nyt nauraa omalle herkistymiselleen. Maailmasta on ehkä tulossa tunneälyllisesti parempi paikka. Tosin lapselleni maailmasta on teini-iän kynnyksellä muotoutumassa paikka, jossa mutsi on välillä vähän nolo. Pitää varmaan hommata baskeri.