Tässä tekstissä ollaan uuden vuoden, muttei mitenkään uuden äärellä: hetkeen tarttumisesta on maailma tekstejä täynnä. Huomaan kuitenkin ajattelevani sellaista tietoisemmin lauantaiaamuisin tai arkea vähän isompien hetkien äärellä, kuten ravintolaillallisella – en niinkään ruuhkavuosiarjen päivittäin toistuvissa kuvioissa. Uuden vuoden lupaukseni sisältää ajatuksen oman vauhdin hiljentämisestä.

No ei nyt tietenkään ihan kaikessa! Luontainen rytmini tehdä ja olla on nopea, ja saa ollakin. Kävelen nopeasti ja puhun nopeasti. Näyttäydyn monessa asiassa tehokkaana varmaankin siksi, että a) teen asiat rivakasti ja siksi, että b) en juurikaan tuumi asioiden aloittamista. Nopeammin tehty kuin tuumittu.

Viime aikoina olen kuitenkin narauttanut itseni ajattelemasta asiaa toisin: mitä jos ei tekisikään kaikkea nopeasti vain siksi, että voi? Mitäpä jos (ainakin joissain asioissa) hiljentäisi vauhtia ihan tietoisesti – ihan siksi, että voi?

Tai ainakin voisi opetella.

Heräämiseni aiheen äärelle syntyi hammasharja suussa, kun eräänä aamuna toistin putkenomaista rutiinisarjaa tekemisiä ja tapahtumia, jonka päämääränä on saada istahtaa töissä koneen ääreen ja ”ryhtyä hommiin”.

Tajusin harjaavani hampaita maanisella ”alta pois” – vauhdilla. Hengitykseni toisti samaa rytmiä. Hetkeä aiemmin olin konemaisesti lapannut suuhuni aamupuuroni raejuuston ryydittämänä maistamatta puurosta mitään.

Päätin hengittää rauhallisemmin. Harjan vauhti hidastui ja tunsin levollisuutta, jota arkiaamuistani en tunnista. Jatkoin hiljentämisen koettani kävellessäni autolle ja vielä pitkin työpaikan käytävää. Tavallisen rivakan kävelyn sijaan lopetin käsien määrätietoisen heiluttamisen ja hengitin.

Lopputulos: levollisempi olo.
Myös lopputulos: kivulias tietoisuus siitä, kuinka yksinkertainen otus ihminen on. Tavallamme toimia hetkessä on valtava vaikutus energioihimme.

Uuden vuoden lupaukseni on siis hi-das-taa nimenomaan pienissä arjen kuvioissa. Niissä, joiden yhteissumma päivän päätteeksi on joko läähättävä, jälleen kerran yhdestä päivästä SUORIUTUNUT ruuhkavuosiotus TAI asteen levollisempi ja arjessaan läsnäolevampi ihminen.

Se jälkimmäinen, kiitos.

Koska ”hidasta arjen pienissä asioissa” on tavoitteena aivan liian epämääräinen, päätin rajata lupaukseni ruokailuun. Vatsani on jo vuosia joutunut kärsimään siitä, että lappaan aamiaisetlounaatjapäivälliset pikavauhtia suuhuni. Asteen fiinimmän aterian äärellä osaan jo sentään hidastaa, mutta haluan löytää hiljenevää voimaa nimenomaan arkeeni eli aamupuuroihin.

(Välihuomio: Elämässäni on onneksi myös luontaisen vauhdin vastavoimia. Mieheni tapa toimia maailmassa on omaani rauhallisempi (ainakin tahdin osalta, sisäisistä prosesseista en mene vannomaan, koska temperamenttia tyypistä löytyy enemmän kuin moni uskoo). Hän on yhteiselomme aikana kehittänyt lempeän tavan hidastaa kävelyvauhtiani nappaamalla käteni omaansa edestä päin ja siitä ohjannut minua hitaampaan kävelyyn.)

Uuden vuoden lupaukseni on siis: hi-das-ta.

Miksi? Elämä tuskin tulee rauhoittumaan – mieltään ja tekemisiään voi onneksi rauhoittaa.

Uuden vuoden ja joulun äärellä hiljensin niin uutisvirran kuin viestitulvat puhelimestani. Päätin rauhoittua perheen ja palapelien läheisyyteen. Palapelin teko uuvutti niskan, mutta perheenjäsenten päät yhdessä oleminen (ja palojen naputtelu niiden osuessa paikalleen) teki onnelliseksi. Hi-das-ta-mi-nen teki sielulle hyvää.

Vuosi 2024 oli kaikkea muuta kuin helppo ja sisälsi myös kipeitä hiljenemisiä. Päätöstä olla vastaamatta vain siksi, että pitäisi olla kohtelias. Päätöstä olla vastaamatta silloinkin, kun oikeudenmukaisuuden nimissä haluaisi korjata itseä koskevat valheet tai väärinymmärrykset. Niissäkin asioissa päätin pysähtyä ja hiljentyä. Hengittää hetken ja kävellä pois. Reagoida hitaammin mutta tietoisempana kuin aiemmin. Hiljentyminen synnytti kipeissä hetkissä uudenlaisen levollisuuden: tilaa tajuta oman voimansa. Sitä aion käyttää vuonna 2025.