Olin kirjoittamassa otsikoksi ”Hello forty”, kun tajusin sen kuulostavan siltä, että olisin juuri täyttänyt neljäkymmentä. Enkä hellöööy todellakaan ole. Kiidän kovaa vauhtia kohti puolimatkaa neljän- ja sen seuraavan kympin välissä. Tällä sivulla pohdin suhdetta 44-vuotiaaseen vartalooni.

Olen 44-vuotias, enkä koe kriiseilleeni iästäni oikeastaan koskaan. Don´t get me wrong, kriisejä on kyllä ollut, mutta olen aina pitänyt kulloisestakin numerosta. Jotain tekemistä saattaa olla sillä, että olen edelleen lapsellisen onnellinen syntymäpäivästäni, ja väistämätön osa sitä on ikänumeron kasvaminen. Olen myös haastanut lähipiirini lopettamaan ”täytän taas 25” -tyyppisen (oma mielipiteeni:) pölhöilyn. Vaikka oli kivaa olla 25, on merkityksellistä olla juuri se, mitä on. Myös neljäkymmentäneljä.

Lisää hyviä uutisia: kuulun onnekkaaseen joukkoon siinä, että olen (ainakin äitiäni katsoen) saanut hyvät ikääntymisgeenit. Ihoanalyysi kolmeviitosen paikkeilla tulkitsi minut parikymppiseksi. Ihoni pysyi sileänä jopa teini-iän. Surkuhupaisaa on, että koin ulkopuolisuutta, kun äitini ei suostunut ostamaan rasvoittuvalle iholle suunnattua puhdistustuotetta, joka KAIKILLA muilla oli. Kasvoni sekä lapsekkaan utelias olemukseni ovat pitäneet huolen siitä, että sain nelikymppiseksi asti näyttää Alkossa papereita.

Olen aina uskonut kroppani kykenevyyteen – siitä kiitos peppipitkätossun (tai apinan) luonteelleni, joka pienenä tykkäsi kiipeillä puissa enemmän kuin leikkiä nukkejuttuja. Kun muutama vuosi sitten sain sääreeni vamman horjahtaessani boksihypyssä pahasti, usutin pian itseni boksihyppäämään uudelleen. Haluan pysyä apinana vielä aikuisenakin.

En ole hoikka, mutten pyöreäkään. Selkäni on hieman ylipitkä, jalkani taas hieman lyhyet. Omaan kunnon reidet ja takapuolen, yläkroppani on alakroppaa hieman sirompi. Pidän käsivarsistani, kaulastani ja kasvoistani – ja hiuksistani, vaikka ne yleensä ovatkin harakannutturalla tai vähän sikin sokin.

Olen siis ollut sinut kroppani kanssa, ja realisti sen suhteen, että kroppani on (geeniperimän lisäksi) summa siitä, miten liikun ja syön. Koska tykkään syödä rennosti, ihoni alla on pehmeä kerros. Hyvä puoli: kasvojeni iho pysyy kimmoisana.

Viime aikoina tähän yksinkertaiseen yhtälöön liikkumisen ja syömisen summasta on ilmestynyt hormonaalinen tekijä, joka ei tunnu olevan hallittavissa. Jos kroppani ennen toimi kuin kello, nyt se tuntuu enemmän Salvador Dalin sulavalta kellolta. Taiteet ja matematiikat sikseen, tarkoitan että:

Olen alkanut nähdä peilissä ja tuntea ihoni alla muutoksia, joista en pidä ja joihin en oikein osaa suhtautua.

Se, että tyynynpainaumat kasvoillani seuraavat mukanani pitkälle keskipäivään, on oikeastaan vain herttaista. Hiusten hienoinen oheneminen ohimoilta tuntuu epämukavalta.

Kasvojeni iho on muuttumassa, ja koen tarpeen oppia meikkaamaan uudella tavalla. Fakta: En ole koskaan ollut kova meikkaamaan, aamurutiinini vie enintään 5 minuuttia. Pidän kasvoistani myös ilman meikkiä, ja voin hyvin lähteä piipahtamaan keskustassa meikittä ja verkkareissa.

Olen tullut kiusallisen tietoiseksi siitä, että hyvin nukutulla yöllä ja mielellään monella putkeen olisi suurin rooli hyvinvoinnissani. Totuus: en nuku hyvin.

Suurimman suhtautumisongelman aiheuttavat ketteryyden väheneminen ja alavatsalleni ilmestynyt pieni kumpu, joka ei tunnu reagoivan oikein mihinkään. Se, että kroppani on kerryttänyt rasvaa lantioni ja (jo muutenkin vahvojen) reisieni ja takapuoleni seutuville, on minulle ihan ok. Mutta vatsani on aina ollut, vaikkei todellakaan six-pack, niin pehmeän litteä. Siinä näkyvät vanhat pistospisamat, raskaus ja herkuttelijan ruokavalioni, mutta litteä se oli pitkään. Haluaisin sen takaisin, kiitos.

Ihana sivujuonne tähän väliin: kun lähestyvän keski-iän ensimmäinen muutosrumba kropassani lähti käyntiin, sain myöhemmin kuulla työpaikan käytävillä liikkuneen huhun, että olisin raskaana. Naiseuden ihanuuksia tämäkin.

Reality check: kroppani ei ole muuttunut mitenkään radikaalisti. Moni vanhoista vaatteistani toimii edelleen, mutta niin lihaksistoni kuin sen ympärille kehittyvä pehmeämpi massa ovat kuitenkin kasvaneet. Kroppa tuntuu erilaiselta.

Sosiaalinen media puskee tietoisuuteeni erilaisia keinoja kesyttää alavatsa ja samalla perimenopaussin pahimmat oireet. Jo yllämainittu nukkuminen olisi tärkein asia pistää kuntoon. Lisäksi voisi syödä pulveria X, miettiä hormonien ja ruokavalion vaikutusta, rytmittää ruokailuja paastoten (vaikkakin luin, että sellainen voi haastaa hormonitasapainon), tehdä seinäpilatesta janiinedelleen. Lähipiirissäni moni tuntuu olevan paljon minua paremmin kärryillä niin otsateipeistä kuin kemiallisista kuorinnoista.

Koen olevani hukassa eri mahdollisuuksien avaruuden edessä. Kirjoitin ensin ”vähän”, mutta tosiasia on, että hemmetin hukassa. Vaihtoehdoista voisi varmasti koota itselleen toimivimman kombon, mutta se vaatisi perehtymistä, ja minäpä haluan viettää vapaa-aikani ihan jonkin muun asian parissa. Nukun myös liian huonosti jaksaakseni perehtyä yhtään mihinkään ylimääräiseen asiaan. Sisälläni asuu myös kapinallinen, joka huutaa sen perään, että ikääntymistä kohdeltaisiin lempeänä ilmiönä entistäkin enemmän, eikä tätäkään ”ongelmaa” vain tarvitsisi ”ratkaista”.

Ongelma on nyt vain siinä, että pidän osaa näistä muutoksista ongelmallisina siinä, etten koe niitä omikseni. Päätin aloittaa asioista, jotka voisivat tuntua omilta.

1. Lopetin juoksutreenit
Juoksu alkoi tuntua pakkopullalta, ja kun useampi lähde suositteli kävelyä sen sijaan, päätin vaihtaa tyyliä. Juoksen vain, jos pitää kiireessä ehtiä bussiin tai jos kroppa oikeasti tuntuu sitä kaipaavan – molempia tapahtuu yllättävän harvoin. Päätin panostaa enemmän kävelyyn – sitä pitäisi tosin tehdä vielä enemmän.

2. Päätin panostaa voimatreeniin – paras päätös ikinä!
Voimatreeni on tehnyt hyvää niin kropalle kuin päälle. Vaikka tiedän aiempaa paremmin, missä kaikessa voi vielä parantaa, olen ihan hemmetin onnellinen jokaisesta puristetusta millistä, jonka ohjattuna saan aikaan. Onni on maailman parhaat koutsit, jotka kannustavat treenareita omilla poluillaan. Vaikkei kroppani enää toimi kuten edellisellä kympillä, tunnen olevani vahvemmassa kunnossa kuin koskaan.

3. Ja niin, numero kolme. Olen yrittänyt priorisoida unta, ja luoda sille optimaalisemmat olosuhteet, tuli se uni sitten tai ei.

Ekstrana päätin vielä ohjata sosiaalisen median algoritmeja oikeaan suuntaan. Tervemenoa jauheet ja paastot, tervetuloa lempeä kanssasisaruus! Törmäsin Mona Visurin sisältöihin uudenlaisen kropan omaksi tekemisestä, ja maailma tuntui vähän lempeämmältä heti.

Pidän siitä, että olen 44 – eikä lähestyvä seuraavakaan kymppi numerona pelota. En kuitenkaan ole vielä sinut sen kanssa, mitä kropassani tapahtuu. Kävelen peilin eteen odottaen, että sieltä kurkistaa kolmekymppinen minä. Se siloposkisempi ja ketterämpi (niin ajattelemaan kuin tekemään burpeita ja boksihyppyjä), mutta myös naiivimpi ja monella tapaa epätasaisempi ja rauhaton. Työtä riittää vielä siinä, että olisin ihan sinut näiden nyt tapahtuvien muutosten kanssa.

Ymmärrän, että parinkymmenen vuoden päästä (toivottavasti) katson nelikymppistä itseäni kuvista toivoen, että se nuorempi minä olisi tajunnut niin pinnallisen kuin syvemmänkin upeutensa useammin. Koska sitäkin minä kyllä välillä tunnen, ihan tyynynkuvat ihollakin. Niissä hetkissä voi minkä ikäisenä vain vinkata silmää ja sanoa itselleen ”hello you”.