Parilla poikkeuksella.

Olen viime viikot kirjannut muistiin havaintoja itsestäni: asioita, joita olen, ja asioita, joita en ole. Listaltani löytyy vaikeita ja syviäkin havaintoja, mutta tämän arjen sivun kirjoitan vähän kevyemmällä kynällä. Luulisin. Katsotaan.

Otsikko juontaa juurensa eräästä ruokapöytäkeskustelusta. Puolisoni ja minut sijoitettaisiin monen skaalan eri päihin, mutta yhdistäviä tekijöitä löytyy niin arvoista kuin hassummista yksityiskohdista. Eräänä päivänä ruokapöydän ääressä opin hänestä viiden vuoden yhteiselon jälkeen sen, ettei hän oikein välitä kermavaahdosta. No en minäkään!

Havainto 1:
Innostun siitä, että opin toisesta uutta (myös pöhköjä, jopa turhia faktoja).

Havainto 2:
Minä(kään) en ole kermavaahtoihmisiä.

Havainto 3 (syntyi hieman myöhemmin):
Monet havainnoistani siitä, mitä olen tai en ole, ovat keskenään iloisesti ristiriidassa. Se kermavaahtojuttukin, mutta palataan siihen myöhemmin. Aloitetaan tästä:

Olen monella tavoin järjestelmällinen ja tarkka – ja rakastan siistiä kotia. Olen kuitenkin laiska siivoamaan, ja erityisen taitava kerryttämään kotiimme erinäisiä myttyjä vaatteita ja tavaraa. Elämäkertani voisi olla: ”All my piles. Myttyyn meni”. Kuulostaa tosin liian pessimistiseltä luonteelleni.

Ääni ovensuusta kertoo, että omaan kyvyn muka-hukata asioita, jotka eivät ole hukassa. Pitää paikkansa. Eilen luulin hukanneeni puhelimen – olihan se farkkujeni takataskussa. Aina ei siis edestään löydä, mitä takataskuunsa jättää. Elämäkertani jatko-osa: ”Huolellisesti hukassa”.

Mytyistä pinoihin (ja takaisin): vuosien ahkeran työmatkustamisen takia pakkaan nopeasti, minimalistisesti ja järjestelmällisesti. MUTTA: olen myös se, jonka laukku on minimalistisesta sisällöstään ja koostaan huolimatta räjähtänyt atomimytyksi noin viisi minuuttia laukun avautumisesta kohteessa.

Matkalaukkujen lisäksi saan itsestäni räjähtäneen näköisen helposti – treenaamalla. En ole se nainen, joka pumppaa rautaa upeannäköisenä. Olen se, jonka naama on punainen ja tukka hiestä liiskana alkumetreistä alkaen. Maailma on onneksi täynnä mottoja, kuten: ”If you still look good after the workout, you did not train hard enough”. Sillä mennään.

Suurin osa tuttavistani luokittaa minut helposti ekstrovertiksi. Lähempänä oleilevat jo tietävät, että olen monella tapaa ujo – ehkäpä introvertti, joka omaksui ekstrovertin roolin ja taidot. Koen olevani paljon molempia eli ambivertti. Välillä taitava (vaikka jännittynyt) ihmismassojen keskellä, mutta onnellisempi kahden kesken kohtaamisissa.

Olen ehdottomasti kaupunkilainen, mutta sellainen, joka kaipaa myös pois kaupungista (merenrantaan) rauhoittuakseen. En siis maalainen, vaan ehkäpä ”merinen” (merellinen on sanana jo varattu). Pölhö sanaleikki, mutta kirjoittajalleen ominainen.

Valitsen mieluummin kaupungin kivijalat, kauppahallin tai torin kuin kaupungin laidalta ostoskeskuksen tai jättimarketin. Tosielämä: perheen ostokset on usein järkevämpi hoitaa viimeksi mainituissa. Pyrin silti toteuttamaan ideologiaani aina kun mahdollista. Rakastan kävellä kaupungin katuja, varsinkin viikonloppuisin.

Olen ehdottomasti lauantai-ihmisiä. Tässä on huomio, josta en oikeastaan löytänyt ristiriitaa – paitsi sen, että lauantaita on viikoissa harmillisen vähän. Perhekin tietää, että viikonlopun ensimmäisenä aamuna nappaan kahvikuppini ja istahdan nojatuoliini ”fiilistelemään”. Puhelimeni ”filmirulla” (hei vaan täältä 80-luvulta) on täynnä kuvia, jossa tytär matkii lauantaifiilistelyäni silmälasini päässään.

Yritän nykyään olla myös silmälasi-ihmisiä. Sain ensimmäiset lukulasini jo 5-vuotiaana, mutta vasta viime vuosina olen (pakosta) omaksunut lasien käytön osaksi arkipäivääni ja identiteettiäni. Vasen silmäni (hieman oikeaa vihreämpi) ei koskaan kehittynyt näkemään kunnolla. Intuitio korvaa sen, minkä puutteellinen syvyysnäkö vie.

Käytän intuitiota myös keittiössä, ja rohkeuteni kokeilla on tehnyt minusta taitavan kokin. Olen kuitenkin auttamattoman epätarkka (eli ”intuitiivinen”) mitoissa. Muutama päivä sitten mieheni kysyi uteliaana keiton mausteiden ja niiden mittojen perään. Hän (toisesta päästä tarkkuusskaalaa) taisi luovuttaa oppiaikeet suurin piirtein ”sen lopun fondin ja vähän uudesta” ja ”muutamien raaputusten parmesaania” kohdalla. Hän kehotti lämpimästi käyttämään tätä ilmaisutarkkuutta myös kuvitteellisessa tulevassa keittokirjassani. Elämäkertasarjani kolmas osa: ”Illallista intuition mitalla”.

(Välikysymys: onko keittokirja keittokirja, jos siinä ei neuvota keittämään mitään? Havainto tämäkin, vaikkei uusi sellainen: olen huonon huumorin ystävä ja sananörtti.)

Ruokapöydässä olen ehdottomasti alkupalaihminen. Jälkkäriä otan harvoin – ja silloinkin valitsen mieluiten juustoja. Toisaalta: vaikka käännyn mieluummin suolaisten kuin makeiden tarjottavien puoleen, olen silti ehdottomasti irtokarkki-ihminen.

Ja niin, se kermavaahdon ristiriita. Vaikka hetkeä aiemmin olin julistanut ei-kermavaahto-ihmisyyttäni, totesin pitäväni laskiaispullista. Ei ollenkaan loogista tämä tämmöinen.

Nyt kun laskiaispullien sesonki on alkanut, tiedoksi: haluan pullani sekä hillolla että mantelimassalla. Molempi parempi. Nuorempana olin vahvasti sitä mieltä, että vadelmahillo oli ainut oikea – nykyään tuumin, että voin laskiaispulla-asioissa olla myös omenahilloihmisiä. Terkut Johkulle.

Loppuhavainto: itsensä havainnointi ja pieni leimaaminen on oikeastaan aika hauskaa, mutta vaikuttaa germaanisten kielten kieliopeilta: sääntöön löytyy aina poikkeus ja poikkeuksen poikkeus. Juuri kun on oppinut kielen (saksa) version siitä, mitä ja miten sanoja taivutetaan, kieli muuttuu islanniksi, jossa myös numerot taipuvat pääsanan mukaan ja siitä sijoihin. Tosielämän oppi tämäkin. Opittavaa riittää edelleen.