Lapsena minua luultiin pojaksi, koska duffelitakkini oli sininen.
T-u-m-m-a-n-s-i-n-i-n-e-n.

Olen kasarin lapsi ja ysärin teini – ja vahvan yksinhuoltajaäidin kasvattama. Lähipiiri tarjosi turvallisia miehen malleja, mutta meillä kotona ei ollut miesten ja naisten töitä: toinen puolikas kun olisi jäänyt tekemättä.

Ehkäpä juuri siksi olen vahvasti valmiiden roolien vastustaja ja tasa-arvon puolestatekijä. Sanon tekijä, enkä puhuja, koska annettu malli on puhetta vahvempi. Jos perheessä puhutaan, että kyllä nainen voisi yhtä hyvin ajaa, mutta mies ajaa aina mukana ollessaan, lapset oppivat, että mies on perheen kuski.

Kaiken maailman valmiit ”miesten” ja ”naisten” työt tai muotit aiheuttavat minulle allergiaa. Sen seuraan liittyy usein myös olkapäälläni istuva uhmaikäinen piru, joka haluaa vähän haastaa olettamusta. Ainakin omissa ajatuksissani.

Tämä teksti keskittyy siihen, millaisia ”naisen muotteja” päälleni on yritetty sovittaa. Säästin mieltäni askarruttavat disclaimerit tekstin loppuun.

Aloitan klassisesta (=vanhentuneesta) naisen mallista ”kotitalousihmisenä”, joka kokkaa, leipoo, kutoo ja hoitaa viherkasveja.

Noh. En ole viherpeukalo enkä neuloosityyppi. Ihan oikeasti: en osaa kutoa, neuloa tai virkata (hädin tuskin tiedän näiden kolmen eron), enkä hoida kasveja (ainakaan hyvin tuloksin).

Tapasimme uudet naapurimme pian muutettuamme. Ainakin vaikutimme luotettavilta, koska pariskunta kysyi saman tien apua viherkasvien hoitoon loman ajaksi. Kysymys esitettiin minulle. Vastuu puolituntemattomien kasveista ei paljon naurattanut, eikä uhmaikäisellä pirulla olkapäällänikään ollut sanottavaa. Kerroin voivani olla avuksi, jos saisin selkeät ohjeet, mutta että puolisoni olisi varmasti parempi vastuullinen tässä aiheessa. Hän hoiti homman – ja naapureillamme on edelleen viherkasveja.

Minulle on naisena, miesten lähtiessä ”miesten hommiin”, tarjottu puutarhahanskoja, jotta voisin vähän pöyhiä kukkaruukkuja. Avuliaasta luonteestani huolimatta kieltäydyin. Valmiin roolimallin takia, ja myös niiden istutusten hyvinvoinnin.

Välihuomio: En arvostele (vaan ihailen) niitä naisia, jotka nauttivat kutomisesta tai viherkasvien hoidosta. En kuitenkaan arvosta sitä, että näiden asioiden oletetaan automaattisesti sisältyvän naiseuden työkalupakkiin. Kovinkaan moni mies ei nimittäin ole joutunut a) ottamaan kantaa siihen, pitääkö yllä mainituista aktiviteeteista tai b) selittämään, miksi ei pidä tai c) kuulemaan, että kyllä sinäkin siitä vielä opit pitämään, kun saat lapsia. Moni nainen on – itseni mukaan lukien.

Kokata osaan ja viihdyn keittiössä, vaikken ole perheemme ainut kokki. Olen kuitenkin törmännyt lukuisia kertoja siihen, että vieraat kysyvät mieheltä perheen grillistä, kuin se olisi hänen. Arvatkaapa, kumman unelma oli hommata h-y-v-ä grilli, ja kumpi sitä myös enemmän on käyttänyt?

Vieraat ojentavat muuten tuliaiskukat usein naiselle. En valita eleestä, mutta hassua se on. Vanhempi sukupolvi kysyy myös naiselta, ”eikö sinulla ole sopivaa maljakkoa”. Piru vastaa: ”No ei ole, mutta odotapa niin kysyn mieheltäni, olisiko hänellä.”

Olen istahtanut useisiin eurooppalaisiin ravintolapöytiin saaden ruokalistan ilman hintoja. Miehelle ojennetaan hinnallinen lista, koska hänen oletetaan maksavan viulut.

Eräällä kotimaan vierailulla olin avaamassa skumppapulloa, kun minulle kerrottiin, että ”täällä meillä se on ollut miesten hommia”. Piru olkapäältä: tyttökavereideni kanssa vietetyt istujaiset olisivat olleet huomattavasti vähemmän kuplivia tai täyteläisiä, jos olisimme tarvinneet paikalle miehen.

Kroatiassa opastin amerikkalaisnaisia viinipullonavaajan käyttöön. He kertoivat osaavansa ”avata vain kierrekorkin, koska miehet olivat avanneet ne vaikeammat pullot”. Sanatarkasti kiemurainen tapa buustata naisenergiaa, mutta nytpä kolme naisihmistä vähemmän ovat riippuvaisia miehistä tässä asiassa.

Kuulostan kevyen uhmakkaalta, mutta aihe on minulle tärkeä. Uhmasta huolimatta kompastelen itsekin siinä, millaisin toimin ja puhein edistän tai en edistä asiaa. Saatan hyvinkin olla sokea asioille, joissa vetäydyn naisen roolini taakse tai muutoin vääristän kuvaa ”naisen paikasta”.

Esimerkki: rakastan ruoanlaittoa, ja olen äärimmäisen taitava nyhjäisemään tyhjästä niin arki- kuin juhlaruoan. Näistä syistä kokkaan kotonamme vähän puolisoani enemmän. Lapset ovat saaneet nähdä rakkauteni kokkaukseen, eli sen, että kokkaan, koska haluan, enkä siksi, että olen nainen. Mutta he ovat nähneet myös sen väsyneen marttyyrimutsin, kun ruokaa pitäisi taas alkaa vääntää kello viideksi. Tulos: huono omatunto siitä, millaista keittiöön kuuluvan naisen roolia ammennan heille.

Luin viime viikolla artikkelin, jossa mittavan uran ravintola-alalla tehnyt nainen kertoi saaneensa keittiömestarilta anteeksipyynnön, vaikka mies sanojensa mukaan ei ollut ”koskaan pyytänyt naisihmiseltä anteeksi”. En tiedä, onko ihmislajista tullut anteeksipyynnön taidossa paljoakaan taitavampi, mutta sukupuolikysymys se tuskin enää on. Toivottavasti.

Yllätyin myös, kun äitini kertoi 50-luvun koululaisena kokeneensa epäreiluksi sen, että poikien päästessä kemian tunnille tekemään erinäisiä kokeita tytöt lähetettiin kotitalouden tunnille. Pointti äidistäni: hän tajusi sen olevan epäreilua – moni aikalainen on varmasti tämänkin jaon ottanut ihan itsestään selvyytenä.

Joissain asioissa maailma on siis matkalla oikeaan suuntaan.

En usko, että me vain kasvatamme lapsiamme. He opettavat meille muuttuvasta maailmasta, ja me voimme haastaa omia vanhempiamme. Olen ollut onnekas, koska oman äitini avarakatseisuus on jo kauan ollut valmis nykymaailmaan.

Perheemme lapset saavat itse valita oman mallinsa. Toivon heidän tunnistavan hetket ja tavat valita, haluavatko asettua jonkun toisen tarjoamaan muottiin.

On ihana tajuta heidän tunnistavan nämä meissä aikuisissa. Kun eräs majoitusisäntä pyysi minua perheenäitinä tutustumaan paikan pyykkitupaan, tunsin pilkkeen lastemme silmäkulmissa, kun he odottivat reaktiotani. Pidätin kyllä pirun olkapäälläni ja hymyilin kohteliaasti – en koe asiakseni kouluttaa minulle vierasta ihmistä vieraassa kulttuurissa. Sen teki mieheni reagoimalla tilanteeseen minua nopeammin – vinkkaamalla minulle silmää ja astelemalla ihmettelemään pyykkitupaa – eteläeurooppalaisen miehen ihmetellessä häntä. Ja kyllä minä pyykkejä hoidan ihan mielelläni – mutta en siksi, että olen nainen.

Sininen on edelleen yksi lempivärejäni, villakangastakkini kertoo sen.

Ps. Tämä teksti keskittyy kevyesti niihin ”naisen muotteihin”, joita päälleni on yritetty asettaa. En lähtenyt listaamaan asioita, joissa tasa-arvo on koetuksella tai olematon. Tiedän myös olevani monella tapaa onnekas pohjoismaisena, tässä ajassa elävänä naisena – ja sellaisena jonka suvussa on ollut vahvoja naisia, ja heidän tasa-arvoaan tukeneita miehiä.

En väitä maailman olevan helppo y-kromosomin kantajille. En ole kuitenkaan oikea henkilö kirjoittamaan ”miehen malliin” kohdistuvista oletuksista ja niiden aiheuttamista tunteista.

Teksti ei myöskään väitä maailmaa binääriseksi: pointti on, että jokaisen, sukupuoleen katsomatta pitäisi olla vapaa valitsemaan oma identiteetti niin elämässä, rakkaudessa kuin kodin rooleissa – eikä vain mukautua muottiin. Meillä jokaisella on toki vapaus (ja inhimillinen vietti) olettaa – mutta fiksumpaa olisi kysyä kuin tunkea neliskanttista palikkaa tähdenmallisesta reiästä läpi.