Olen pohdiskellut oman tilan tarvetta. Työn ja perhearjen rakentamassa sosiaalisessa myllerryksessä tunnistan tarpeen omaan tilaan vähän liian myöhään – eli suurin piirtein niillä main, kun jo sanoitan asteen ärtyneellä äänellä kanssaeläjilleni, että ”saanko nyt edes hetken miettiä rauhassa”.

Tämä teksti ei tule tarjoamaan vinkkejä. Se on enemmän rehellinen katsaus oman tilan tarpeeseen niin yksilönä, suhteessa toiseen kuin aikuisena bonusperheessä.

Olen monella tapaa sosiaalinen otus, joka nauttii ihmisten seurasta. En kuitenkaan kavahda yksinoloa ja lataan akkuni parhaiten vetäytymällä omiin oloihin. Nautin suuresti jäädessäni kotiin yksin, täytän tuon hetken sitten käytännön askareilla, levolla, lukemisella tai laulamalla.

Asuin pitkiä pätkiä aikuisiästäni yksin. Omaa tilaa oli yltäkylläisesti juuri niin paljon kuin sitä kaipasi. Parisuhteet ja yhdessä asuminen muokkasivat oman tilan tarvetta eri tavoin. Kun minusta vihdoin 34-vuotiaana tuli äiti, pienen ihmisotuksen riippuvaisuus minusta oli elämäni onnellisin tapahtuma, mutta myös oman tilan shokki.

Vuoroviikkovanhemmuus toi oman haasteensa omaan tilaan. Läheltäni löytyy joka toinen viikko takiainen, joka tankkaa äiti-ikäväänsä edelliseltä viikolta. Seuraavalla viikolla syliäni painaa tyhjiö ja ikävä, joissa samalla piilee kivulias onni: mahdollisuus omaan aikaan ja tilaan. Lapsen läsnä- ja poissaolo vaikuttavat myös siihen, millä tavoin olen läsnä itselleni ja muille.

Oman tilan opettelun ultimate level löytyi kuitenkin, kun perustimme bonusperheen. Matkaa on nyt kulunut viitisen vuotta.

Bonusperhe opettelee yhtä aikaa sitä, kuka kukin yksilönä on tai haluaisi olla ja sitä, millainen suhde syntyy eri kaksikoiden välille perheessä – ja myös sitä, miten oma paikka muotoutuu uudessa kokoonpanossa.

Perusperhejuttuja, mutta lisämausteella: ryhmäidentiteetti puuttuu. Bonusperheen muodostumiselle on elintärkeää, että aikaa vietetään yhdessä, samalla, kun jokainen hakee tilaa itselleen.

Kuormitus on valtava, ohjekirjaa ei ole, ja kaupanpäällisenä on usein varsinkin alkuvaiheessa bonusperheen yksinäisyys, jossa kukaan lähipiirissä ei voi ymmärtää, kuinka suuren sosiaalisen tuen ja hyväksynnän tarpeessa uusi muotoutuva kokoonpano ja siihen kuuluvat ihmiset (aikuisia myöten) ovat. Bonusperhe saa usein ulkopuolelta liiaksikin tilaa, kun taas talon seinien sisällä värisee.

Vaikeinta ja antoisinta on ollut opetella olemaan ”yhdessä erikseen” eli jakamaan vaikkapa olohuoneen ilmatilaa niin, että on levollisena paikalla, mutta omissa oloissaan. Erityisen hankalaa, jos sattuu olemaan kaltaiseni pesusieni, joka aistii ja imee itseensä toisten tiloja herkästi.

Halu tehdä asioita yhdessä ja olla olemassa toisia varten korostuu, ehkä eritoten aikuisissa. Värähtely siinä, kuka milloinkin kaipaa kanssakäymistä ja millä tavoin, asetti minut alttiiksi yrittämään täyttää toisten tarpeita enemmän kuin omaani. Olemme sanoittaneet tuota tilaa ”tuulikaapissa seisomiseksi”, mieluusti vähän liian lämpimät vaatteet päällä: yksilö jää jumiin heilahtelemaan omien tarpeiden ja kuvittelemiensa muiden odotusten väliin.

Lääke (ja ehkä ainoa vinkki tässä tekstissä): sanoita omat toiveesi ja kuuntele (=älä oleta) muiden toiveita. Sopii muuten muillekin kokoonpanoille kuin bonusperheille.

Lisämausteen oman tilan opetteluun toi se, että bonusperheemme aloitti matkan kolmen meistä vanhassa kodissa. Se toi jokaiselle omat haasteensa. Muistan alkuajoilta yksinäisyyden uudessa kodissa: jäädessäni yksin kotiin en osannutkaan nauttia omasta tilasta. En osannut rauhoittua ja kaipasin toisen aikuisen seuraa enemmän kuin minulle oli ominaista. Identiteettikriisin paikka. Kukin meistä haki tilaansa uudelleen, minä muiden joukossa.

Ensimmäisestä yhteisestä kodistamme tuli koti, mutta se vei aikaa. Silti, muutettuamme nykyiseen kotiimme, tila oli kaikille helpompi. Se oli jokaiselle uusi, itselleni jopa elintärkeä. Rakastan taas olla kotona ja olen onnellisimmillani silloin, kun tiedän tilan täyttyvän perheenjäsenillä. Vaikkakin sitten, että lapset hengaavat paljon itsekseen – onni heidän läsnäolostaan ilmatilassa täyttää sydämeni. Ja antaa mahdollisuuden istahtaa lempituoliin lukemaan ihan rauhassa.

Pitäisi oppia tunnistamaan tarve ajoissa – ja vielä mieluummin vain ottaa omaa tilaa vähän koko ajan. Hommassa on vähän sama juju kuin palautumisessa. Sitä ei pitäisi laskea viikonlopun tai loman varaan – vaan opetella tekemään pienissä annoksissa hetkittäin.

Kyse on tilasta ja ajasta – ja niiden erilaisista yhdistelmistä. Metkaa on se, että välillä oma tila voi myös löytyä toisen sylistä ja rauhallisesta läheisyydestä. Ja perheen kesken hetkistä, joissa kaikkien päät ovat painuneet kohti samaa palapeliä, jokaisen tuhdatessa omaa nurkkaansa isosta kuvasta.