Tällä arjen sivulla kuunnellaan Maaret Kallion viisaita ajatuksia ja Maija Sariolan hypnoottisen kaunista ääntä sekä laulujen sanomaa. Ihan alkuun pohdin omaa mielenmaisemaani liittyen hyvinkin arkiseen asiaan: hampaiden hoitoon.

Häpesin lapsena hampaitani. Ne olivat ahtaassa ja vinksallaan. Vinojen yläetuhampaiden välissä oli rako, eikä se jäänyt kulmakunnan ipanoilta huomaamatta. Aikaisin tehdyt oikomishoidot raudoista niskavetoon tekivät tehtävänsä, ja nykyään olen ihan tyytyväinen hammasriviini. Väri voisi olla valkeampi, ja alarivi suorempi, mutta tykkään silti hymyillä pepsodenttileveydellä iso suu auki.

Nykyään häpeän enemmän sitä, että käyn hammashoidossa aivan liian harvoin. Hoidan kyllä hampaitani aamuin illoin, mutta yhtäkkiä on kulunut aivan liian pitkä aika niin hammastarkastuksesta kuin hammaskiven poistosta.

Saavun siis hammaslääkärille epämiellyttävän olon (iik, onko reikiä, mitä ne sanoo), huonon omantunnon (joo anteeks on vähän venähtänyt) ja lapsuuden oikomismuistojen (sattuuks tää) kera.

Sain kuitenkin taas muistutuksen siitä, että mitään hätää ei ole. Olen löytänyt hammaslääkärin, joka ei syyllistä, vaan hoitaa. Ja mikä parasta, hän hyräilee työskennellessään! Pidän myös siitä, että kun hammaslääkärin ja avustavan hoitajan kemiat ovat hyvät, potilaallakin on levollisempi olo seurailla heidän rupatteluaan.

Ja se lopputulos: tieto hampaiden kunnosta ja jatkosuunnitelma (ei niin paha kuin luulin!) sekä suuhygienistin työn puhdas jälki. Kumman kevyt olo hymyillä! Ja kun vielä tajuaa kevään vihdoin saapuneen, voisi melkein hypellä ilosta!

Eilen kävelimme lämpimässä valoisassa kevätillassa lunastamaan joululahjani. Maaret Kallion Mielenrauhan illassa sai istua rauhassa Sigyn-salin hämärässä kuulemassa Maaretin viisautta ja rauhoittavaa ääntä – ja Maija Sariolan hypnoottisen kaunista laulua Milla Viljamaan säestämänä.

Ironista kyllä, viereisellä Varvintorilla oli samaan aikaan opiskelijoiden vappuriehojen etkot. Meidän aikuisten rauhoittuessa mielenrauhan äärelle, yksi perheen muksuista iloitsi nuoren aikuisen elämästä ihan siinä lähellä.

Olen iso lujan lempeyden ja ihmisyyden, ja siten Maaretin fani. Mieheni ei lahjaa antaessaan kuitenkaan tiennyt, että hän toi minut myös toisen ihailemani taiturin, eli Maijan äänen äärelle. Ah!

Olisi ehkä ollut hyvä olla kynä ja paperia mukana – mutta keskityin kuuntelemaan ja painamaan tunnelmia sydämeeni. Nenäliinoja onneksi oli mukana.

Maaretilla oli herättävä tapa puhua hyvästä ja hankalasta. Ei siis huonosta tai pahasta, vaan hankalasta – hyvän vastapainona.

Mieleeni jäivät myös viisi perustarvetta: Ruoka. Uni. Liike. Yhteys itseen ja toiseen. Siinä neljä, mutta viides vasta sykähdytti: ilo. Se, että ilo saa olla perustarve, tuntui itselle todella merkitykselliseltä.

Oli yhtä aikaa lempeää ja kipeää istua itsensä äärellä. Mietin, että kokemus olisi ollut hyvin erilainen vielä viime syksynä ja siitä taaksepäin, kun mieli oli aallokossa ja iloa oli liian vähän. Nyt osaan jo tarkastella tapahtuneita ja itseäni lempeämmin. Sigyn-salin hämärässä tuntui myös valoisalta. Mieli oli rauhallinen. On hyvin mahdollista, että hymyilin paljon, vaikka kyyneleitä vieri poskilla.

Elämässä on hankaluutta, mutta myös paljon iloa ja mielenrauhaa – se on tärkeää ja ihanaa.

Lopetan tämän torstaitekstin Edu Kettusen sanoihin, joilla eilinen mielenrauhan ilta alkoi:

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä,
eikä varjot ois niin upottavan syviä enää
ja se vaan hoitelis pois rästiin jääneitä töitä
järkeilemättä liikaa elämäänsä.

sill′ ois mielessä vain ne ihan tavalliset murheet:
särkevä selkä ja saapuva talvi ja sen vaimo ois fine,
vähän väsynyt vain, kun niill’ ois ollut kaikenlaista

Voi kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä
ja sanojen alla olis ilmaa taas
ja sill’ois sellanen fiilis et′ elämä on tässä,
eikä joku onnen hetki vuoden päästä.

(Edu Kettunen)