Turun keskustassa kotiin ei koskaan ole pitkä matka, mutta molemmin puolin jokea matkaan kuuluu usein ylämäki ja puiston sivu. Tällä arjen sivulla kiivetään mutkittelevia portaita ylös kohti puistoa ja tehdään tuttavuutta itselle vielä vähän uuden kaupunginosan kanssa.

Tämä sivu on omistettu kaltaisilleni kaupunkihaahuilijoille.

Turku ei ole iso kaupunki, mutta sen eri alueilla on oma tuntunsa. Yhtenä vedenjakajana toimii kaupungin halki virtaava vesi, Aurajoki. Joenpuolista kummallakaan ei tänä päivänä ole toista parempi maine, mutta silti täällä voi aina ihmetellä, onko täl vai tois pual.

Olen kasvanut ja asunut tähän astisen elämäni tois pual jokke. Tunnen itäisen keskustan kadut ja kulmat läntistä paremmin. Kun muutama vuosi sitten aloimme etsiä tulevaa kotiamme, hakuvahdit oli asetettu itäiselle puolelle. Siellä pelkkä osoite kertoi, millaisesta talosta on kyse – miltä kadunkulma näyttää, ja mitä korttelista löytyy.

Minulla on edelleen lempipostinumero kaupungin itäisellä puolella, ja epäilen vahvasti, että identiteettini on juurtunut sinne. Olen kuluttanut niitä katuja vuosien ajan: koululaisena reppu selässä ja viulu kainalossa. Aikuisena niin arjessa kuin kesäaamun koittaessa juhlien jälkeen. On lempitaloja. Porttikongeja ja kadunkulmia. Inhokkeja myös. Tunnen mäet ja niiden kuopat – ja parhaat oikoreitit kävellen ja pyörällä. Tiedän, miltä eri talot näyttävät sateella tai ilta-auringossa. Missä syreenit tuoksuvat, ja missä kaivot eivät vedä loppukesän rankkasateilla.

(Puolisoni kutsui minua kaupunkiromantikoksi luettuani hänelle ylläolevan kappaleen. Taitaa olla oikeassa. Onko muita paikalla?)

Kun etsimme nykyistä kotiamme, olin aina vähän ”varuillani” toisen (tai siis: tämän) puolen kohteista. Täysin ilman järkevää syytä. Kun astuimme sisään nykyisen kotimme ovesta, olin myyty, enkä välittänyt joenpuolista enää tippaakaan.

Ja kiitos kysymästä, olen kotiutunut tänne puolelle naurettavan hyvin. Hyppy joen toiselle puolelle oli isompi puheissani kuin todellisuudessa. Mutta vaikka koti on jo koti, teen vasta nyt tosissani tuttavuutta tämän kaupungin puoliskon kanssa. Lupaavalta vaikuttaa.

Olen löytänyt kauneimman katulampun. Kivoja kadunkulmia, joissa on ”se jokin”. Talon, jonka ohi kulkiessani toivon, että joku huoltaisi sen, koska rapistuneen pinnan alla piilee aikansa kaunotar. Sisäpiha vasta upea onkin! Taloja on sikin sokin eri aikakausilta erkkereineen, leveine ikkunalautoineen (tykkään), erikokoisine ikkunoineen ja parvekkeineen. Vanhempia kivitaloja, funkkista. Turun taudin tuotoksia 70-luvulta ja pari kasarirumilusta kaupan päälle. Puuta, kiveä ja peltiä sulassa sovussa rinnakkain.

On kohta, missä läheisen isomman tien melu kuuluu – ja missä se yhtäkkiä katoaa kulman taakse. Vanha nainen, joka kävelyttää koiraansa katua pitkin. Miltei joka kerta, kun siitä kävelen.

Haahuilu on tuonut myös val(a)istumisen hetkiä: Ahaa, Puutarhakatu onkin nimensä mukainen eli vehreä – jos sitä kulkee kesäisin Portsan päässä ydinkeskustan harmaamman osuuden sijaan. On myös kulmia, joissa asuu tuttuus: Rauhankadun ja Jarrumiehenkadun kulmassa olen ajatuksissani ihan kohta rakkaan ystävän luona (joka tosin nykyään asuu ihan muualla).

Teen tätä kotimatkaa askel askeleelta, ja piirrän uutta mielenmaisemaa. Tai ehkä vain haen tuttuja elementtejä uudesta paikasta. Turkulaisuutta kun on se, että lähellä on aina puisto. Sinne johtaa erilaisia polkuja ja mäkeä mutkittelevia portaita.