Kesäkuusta tuli tänä vuonna erilainen. Muutama viikko sitten eräs puhelu käynnisti tapahtumasarjan, jonka seurauksia tällä arjen sivulla ihmetellään.

Olen solmukohdassa. Elämä kääntää suuntaa – enkä vielä tiedä, mihin. Olen itsekin sykkyrällä, enkä yhtään selvillä siitä, mitä pitäisi ajatella. Siksi olen antanut itselleni luvan ajatella ihan kaikkea.

Päätin irtisanoutua työstäni.

Rohkeaa, on moni sanonut. Moni on varmasti ajatuksissaan lisännyt sanan ”uhka-” sen rohkean eteen. Ja niinhän se on. Jätän taakseni yli kahdenkymmenen vuoden uran yrityksessä, josta olen monin tavoin ylpeä. Ehkä palaan joskus, ehkä en.

Päätös oli lopulta yksinkertainen. Kipeä, mutta yksinkertainen. Se toi rauhaa ja helpotuksen. Surun ja haikeuden. Voimaantumisen – en muista osanneeni olla itselleni näin lempeä ja kannustava aiemmin. Läpi urani, ja solmukohdassakin puolustin omia (pehmeitä) arvojani. Siitä olen ylpeä.

Mutta vaikka päätös oli yksinkertainen, jälkimainingit ovat kysymysmerkkejä täynnä. Kuten: Kuka minä olen, kun en olekaan enää töissä siellä? Työ ei määritä koko identiteettiäni, mutta tärkeän osan siitä silti. Vastaukseni perisuomalaiseen small talk -kysymykseen ”missä olet töissä” tulee muuttumaan.

Asian positiivinen puoli: ammattiylpeyteni on yritystä vahvemmin sidottu tekstiin, viestintään ja kykyihini esihenkilönä ja ihmisläheisenä johtajana. Ne eivät katso alaa tai työpaikkaa. Otan ne mukaani, kun lähden. Ja toisaalta, en koskaan ajatellut olevani yhden firman nainen koko elämääni. Nyt oli hyvä aika hypätä. Vaikkakin sitten tuntemattomaan, mutta kuitenkin.

Kysymys numero kaksi: Mitä jos päätös onkin virhe? Epävarmuuden rinnalla asuu onneksi iso toivo, mutta näin kesän valoisina aamuina on helppoa olla toiveikas – joulukuun pimeinä öinä saatan käpertyä vähän tiukemmalle.

Viime viikot ovat olleet yhtä vuoristorataa kysymysten äärellä. Niihin on liittynyt iloa, naurua, epävarmuutta ja uhmaa. Olen katsonut haikeana taaksepäin tajuten myös sen, minkä kasvun olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tehnyt. Työelämässä, mutta eritoten ihmisenä.

Aika usein elämässä hetket ennen päätöksentekoa ovat raskaammat kuin päätöksen synnyttyä. Niin kävi nytkin. Kaiken ymmällä olon rinnalla on kulkenut keveys, ja olen nauranut paljon kyynelten lomassa.

Nauroin itselleni, kun tajusin että omassa solmukohdassanikin kannoin vastuuta muiden tunteista. Sain kohdata muiden surun ja ihmetyksen lähdöstäni samalla, kun olin vielä ymmällä omista tunteistani. Puoliuteliaiden ihmettely väsytti, mutta niiden lähimpien kanssa oli voimaannuttavaa olla yhdessä ymmällään.

Paras osa: vaikka työpaikkoja tulee ja menee, parhaimpia tyyppejä ei menetä. Ehkäpä ”joku joskus jossain” tekee asioita muistaen, että nappasi sen opin mukaan minulta. Se on ajatuksena merkityksellinen. Samalla tavoin otan itselleni reppuun ajatuksia ja tapoja toimia niiltä, joita olen sivusta saanut ihailla.

Olen vielä vähän solmussa, ja päästän irti säie kerrallaan.

Pelottaa. Ihan hemmetisti. Mutta kaiken pinnalla läikehtii (sinisilmäisen optimistin) usko, että kun yhden oven vihdoin sulkee, uusi(a) avautuu.