Perheemme kasvoi kesäkuussa yhden luppakorvan eli koiran verran. Blogi ei ole muuttumassa koiratarhaksi, mutta tällä arjen sivulla ihmetellään ensimmäistä kuukautta pennun kanssa. Vinkkejä ei ole tarjolla – lähinnä vain ihmettelyä siitä, mitä on tullut opittua itse.

Olen haaveillut koiran omistamisesta lapsesta asti. Monta vuotta sanoin, että koiran voisin kyllä ottaa, mutta sellaisena valmiiksi koulutettuna. Ymmärsin, että varsinkin ensimmäiset vuodet vaativat omistajalta paljon – enkä ollut valmis vain ”ottamaan koiraa”.

Viime vuonna tuumasimme, että aika oli oikea. Tutustuimme eri rotuihin, vierailimme kasvattajien luona – ja lopulta löysimme meille sopivan. Pentujonossa olimme puolisen vuotta.

Helmikuussa meillä oli ystäviemme koira hoidossa 9 päivää. Se oli hyvä ”happotesti”: jos helmikuun pimeinä kylminä aamuina uloslähtö koiran kanssa ei olisi mukavaa, ei omaa kannattaisi ottaa. Toisin kävi: aamulenkeistä muodostui suosikkini jo helmikuun keleillä.

Pentu syntyi huhtikuun lopulla, ja saapui meille kesäkuun puolessa välissä. Jo nyt tuntuu, että tämä uusi tyyppi olisi ollut perheessä pidempään kuin kuukauden. Kaveri tuntuu viihtyvän ja luottavan laumaansa, vaikka välillä dorkaileekin ihan huolella. Kukapa ei.

Mikä muuttui?

Ihan alkuun: olohuoneemme. Sinne raivattiin tilaa pentuaitaukselle: se antaa karvakuonolle turvallisen tilan ja mahdollisuuden opetella yksinoloa ja rauhoittumista. Paremmat matot rullattiin varastoon odottamaan sisäsiistimpää aikaa. Kotimme lattiat ovat tällä hetkellä ”hieman” värikkäämmät sukulaisten vanhojen mattojen ja pissa-alustojen myötä. Sisustuslehdet, tervetuloa!

Olin varautunut huonoon nukkumiseen, mutta ainakin ensimmäinen kuukausi on sujunut yllättävän hyvin. Ensimmäisenä yönä nukuin pennun aitauksen vieressä patjalla. Siitä alkaen jompikumpi meistä aikuisista nukkui patjalla, jota siirrettiin yö yöltä kauemmas aitauksesta kohti makuuhuonetta. Reilun viikon jälkeen pentu nukkui aitauksessaan olohuoneessa ja perheenjäsenet omissa huoneissaan.

Olemme kiikuttaneet pentua ulos yölläkin. Huomattavasti helpompaa näin kesällä – vielä helpompaa olisi rivarissa tai omakotitalossa. Pidensimme käyntivälejä vähitellen. Viime yönä pentu vietiin ulos iltakymmenen maissa, ja sen jälkeen vasta aamulla puoli kuudelta ja puoli yhdeksältä. Muu yö on mennyt kuivana.

Pentu on pieni piraija ja jättänyt jälkensä. Kesäsääreni ovat aina mustelmien ja hyttysenpuremien koristamat. Tänä kesänä puremajälkiä on myös käsissäni, pennun vielä opetellessa, mikä on ok ja mikä ei. Söpöä on nähdä, miten hänen tekisi mieli leikkiä varpailla, mutta on jo oppinut että niihin ei käydä kiinni.

Äidiksi tullessani näin monen ympärilläni lukevan jos jonkinmoista opusta lasten kasvatuksesta. Itse raidasin lähinnä intuitiolla. Tätä karvakaveria varten olen päntännyt yhden opintokokonaisuuden verran ja myös stressannut siitä, ettemme ehdi opettaa kaikkea tarpeellista omaksumiskauden aikana. Moni koulutus alkaa epäolennaisen tuntuisella tempulla, joka kehittyy vähitellen taidoksi istua, tulla luokse tai vaikkapa jättää kiinnostava esine väliin. Koirankouluttaminen tuntuu välillä olevan enemmän itsensä ja muiden ihmisten kouluttamista.

Ja siitäpä tähän: en ole aiemmin ymmärtänyt, kuinka paljon maassa lojuu roskia ja eritoten nikotiinipusseja. Käsky ”jätä” muodostui nopeasti tärkeimmäksi opiksi pennulle, joka hamusi suuhunsa kaikkea maasta löytyvää. Pari jaloa kirosanaa. Ja toivo, että ihmiset kouluttaisivat itsensä keräämään roskansa.

Jos ei pidä ihmisistä (ja asuu tiheästi asutetulla alueella), on paras olla hankkimatta koiraa tai ainakin kannattaa hankkia pelottavan näköinen pentu. Söpön pennun kanssa saa pysähtyä juttelemaan joka ulkoilulla niin muiden koiranulkoiluttajien kuin ohikulkijoiden kanssa. Sosiaalista hommaa tämä. Useampi ystäväni on muuten löytänyt puolisonsa koiralenkillä, joten siitä vinkki sellaisille, jotka miettivät, miten tavata ihmisiä.

Tiesittekö muuten, että keltainen väri hihnassa tarkoittaa, että koulutus on käynnissä (=älä häiritse tai ala sössöttää koiralle)? Itse opin tämän vasta tänä vuonna.

Koiran hommaus kaivoi esiin uusia piirteitä myös miehestäni. Hän päätti ryhtyä (ei vain koiranomistajaksi, vaan myös) koirametsäyrittäjäksi. Pitäähän nyt kaupunkikoiralla olla oma metsä, missä rymytä. Tästä Saloon pian avautuvasta perheprojektista voit lukea lisää osoitteessa rymymetsa.fi

Tällä hetkellä (ja näillä helteillä) pennun kanssa ei vielä ”lenkkeillä”, vaan lähinnä nuuskitaan lähimaastoja. Odotan pennun kasvavan niin, että pääsen sen kanssa kunnon aamureippailulle. Nyt keskityn nauttimaan aamuauringosta lähipuistikossa pienen karvakorvan tassutellessa vierelläni. Se istuu alas ja katsoo kuin kysyen: ”kato mä istuin, missä palkinto?” Hän ei vielä osaa pysyä aloillaan käskystä ”paikka”, mutta sydämessä sillä sellainen jo on.