Tällä arjen sivulla muistutetaan siitä, että on riemastuttavaa olla vähän hönö. Välillä tai usein. Iloa riittää ainakin muille, ja toivottavasti myös itselle. Kunnon hönö hetki on myös äärimmäisen tehokas tapa jäädä ihmisten mieliin. Vaikkapa näin:

Vartija katsoi minuun odottavasti. Kuin hidastetussa filmissä hän tarttui oven kahvaan ja avasi oven tuijottaen minua tiukasti silmiin, hitusen epäuskoinen, mutta lempeä hymy kasvoillaan.

Selityksiä oli turha alkaa viljellä.

Olin viettänyt edelliset päivät Tukholman toimistolla, missä ovet aukeavat automaattisesti. Siirryttyäni Oslon konttorille olin aamulla pyytänyt vartijalta paikallisen tunnuskortin, ja sittemmin palannut tiskille, kun ovi ei auennut näytettyäni tunnusläpyskää oven vieressä olevaan lukijaan. Moneen otteeseen. Kortin (tai lukijan) oli oltava rikki.

En tosiaan enää parin päivän jälkeen muistanut, että ovet noin yleensä avataan vetämällä tai työntämällä kahvasta ihan o-m-i-n k-ä-s-i-n.

(yleensä niin, että tekstitetystä ohjeesta huolimatta työntää, kun pitäisi vetää – ja päinvastoin)

Olisin voinut yrittää sopertaa, että korjaan monialaisissa älykkyystesteissä korkeimmat pisteet. Tai syyttää aikaeroa, jota ei Ruotsin ja Norjan välillä ole. No matkaväsymystä. Selittää niistä Tukholman ovista. Sen verran olin kuitenkin tilanteen tasalla, että totesin selitysten valuvan hukkaan.

Naama punaisena kiitin vartijaa oven avauksesta ja pudistelin päätäni. Välillä nimittäin sitä yllättää itsensäkin sillä, kuinka hönö voi olla. Nauroin, mutta vartija nauroi enemmän.

—

Olen vahva sekoitus akateemista ajattelijaa ja aivan totaalista hönöä. Hönö minäni pulpahtaa pintaan päivittäin, enkä ole onnistunut peittämään tuota puolta itsestäni. Roolini on viedä asioita eteenpäin: ratkaista ongelmia, tehdä päätöksiä, vaikuttaa ja tukea muita = olla fiksu ja ajatteleva otus.

Yliajattelun kääntöpuoli: aivot vaativat myös taukonsa – ja ottavat sellaisen aina yhtä yllättäen. Kuten esimerkiksi Oslon konttorilla tuona aamuna. Oslon keikka ei todellakaan ole nykyään maantien väriä saaneiden punaruskeiden hiuksieni ainut blondi raita.

Välihuomio: En oikeastaan pidä siitä, että vaaleaa hiusväriä käytetään ”yksinkertaisuuden” symbolina, vaikkakin olen hieman ihastunut omaan kielikuvaani siitä, että sekavärisissä hiuksissani vaaleat raidat ovat se hauskempi ja hönömpi osa minua. Kielikuva pitää miettiä uusiksi.

Resepti häpeän selättämiseen: kerroin jutun ensimmäiselle kollegalle, jonka aamulla tapasin. Hän sai hyvät naurut – ja minä maineen taas asteen inhimillisempänä esihenkilönä. Maailma onkin jo liian täynnä turhantärkeitä tyyppejä.

Kukapa ei olisi joskus vahingossa tervehtinyt julkkista, kun yllättäen näkee tutut kasvot. Itse tervehdin usein ihan tavallisiakin tallaajia, kun töistä (isossa toimistossa on kohteliasta tervehtää niitäkin, joita ei tunne) tullessa olen morjenstellut ensimmäiset kolme vastaantulijaa vielä Cittarin parkkihallissakin. Oppi tästä: julkkikset tervehtivät takaisin – tavikset eivät.

Olen se, joka oikeassa elämässäkin astuu banaaninkuoren päälle ja liukastuu (perustuu tositapahtumiin, töissä tämäkin).

Olen onneksi saanut ympärilleni kasan samankaltaisia – fiksuja mutta välillä aivotauon tarvitsevia kanssakulkijoita. Päästessämme vaihtarivuotena tapaamaan Islannin presidenttiä, ystäväni mietti jonossa päänsä puhki, miten tervehtäisi pressaa. Yliajattelun lopputulos: hän ojensi kätensä pressalle ja sanoi reippaalla äänellä: ”mmhöhööööhmmmöööömhhhhh”. Hän jäi varmasti paremmin pressan mieleen kuin yksikään meistä muista.

Islannista takaisin Osloon. Vuosia kului, mutta astuessani Oslon konttorin pääovista sisään vartija kysyi aina hymyillen, tarvitsenko apua oven kanssa. Tiimini jäsenet kertovat legendaa ehkä edelleen nauraen esihenkilölle makeasti. Ansaitusti.

Olisi tylsää olla vain fiksu.

Ja jos kaadut,

nouse ylös,

pane heftaa polveen

ja etene taas.

Jos kaadut aina vain,

ajattele, että

kukaan ei kaadu niin komeasti kuin minä,

niin suoraan mahalleen

ja näköalapaikalle.

Sillä autuaita ovat ne,

jotka osaavat nauraa itselleen,

koska heiltä ei tule hupia puuttumaan.

(Aino Suhonen)