Voisin kuljeskella vanhan Porvoon katuja loputtomiin. Charmantti itärannikon ensimmäinen kaupunki ”Helsingin toispual” tuntuu turkulaiselle jotenkin tutulta ja kuitenkin tarjoaa jotain, mitä Turusta puuttuu.

Tällä arjen sivulla piipahdetaan pikavisiitille Porvooseen, ja todetaan, että pitäisi käydä useammin – viime kerrasta kun on jo pari vuotta. Tuumitaan Turun ja Porvoon yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, ihmetellään mopsien määrää, äkäisen jenkkimiehen käytöstä ja vanhojen talojen muka-ikkunoita. Ostetaan pari kahvikuppia – ja rakastutaan taas himpun lisää Runo Hotel Porvooseen.

KODIKAS KAKSIKIELISYYS JA PARI MOPSIA

Porvoo tuntuu tutulta. Kaksikieliset katukyltit näyttävät turkulaisen silmään mittasuhteiltaan ”oikeilta”. Porvoossa ruotsinkielisten osuus on toki moninkertainen Turkuun verrattuna, sen kuulee myös kaduilla.

Turussa tiedän valita kielen tilanteen ja paikan mukaan – Porvoossa löysin itseni kysymästä, millä kielellä mennään. Koirapuistossa yhteinen kieli oli suomi, vaikka iso osa paikallaolijoista oli ruotsinkielisiä.

Kieleen katsomatta puiston koirista valtaosa oli mopseja. Kun paikalle saapui yksi ei-mopsi, taluttajat osoittautuivatkin tutuiksi turkulaisiksi. Välillä pitää näköjään mennä Porvooseen asti tapaamaan tuttuja.

ITÄRANNIKON IDENTITEETTI (turkulaisuudesta huolimatta)

Olen Turussa syntynyt ja kasvanut, mutta sukuni pääjuuret ovat Haminan saarilla. Tunnen jotain kummaa tuttuutta ilmassa, kun siirrytään rannikolla Helsingistä ja Sipoosta itään. Porvoon ja Helsingin lyhyellä välillä kulkee jonkinlainen murreraja, koska Porvoon paikallinen (suomen) nuotti sointuu sydämeeni ja korvaani tutunoloisena.

TURKULAISEN KATEUS – JA MUISTOJA KAHVIKUPEISSA

Porvoon tunnelma on yhdistelmä Turun Piispankatua, Nunnankatua ja Portsaa. Porvoo on kuitenkin useista, suht tuoreistakin surullisista paloista huolimatta säilynyt vanhaa Turkua ehjempänä – eikä 70-luvun villitys (Turun tautina tunnettu, syystäkin) päässyt jylläämään Porvoossa ainakaan liiaksi asti. Tästä olen kateellinen.

Vanhan kaupungin tunnelmaa lisäävät mukulakivien ja rakennusten lisäksi erilaiset pikkuputiikit. Omat lempparini ovat Skafferi, Islander ja Welmans. Mukaan tarttui tällä kertaa tyynynpäällisiä, pari keittiötarviketta – ja kaksi kahvikuppia.

Kotimme kahvikuppikaappi ei ole ”astiasto” vaan rakas kokoelma matkamuistoja. Tänään aamulla join maitokahvini Lofooteilta ostetusta kupista, iltapäivällä uudesta Porvoon kupista.

IKKUNAT, JOISTA EI NÄE LÄPI

Porvoossa on taloja, joissa ikkunat eivät ole sitä miltä näyttävät. Kaukaa katsottuna on rivi ikkunoita – lähempänä tajuaa, että osa onkin maalattuja muka-ikkunoita. Metka yksityiskohta, jolla on varmasti jokin hyvä syy. Arvauksia on, tietoa ei.

HUONOA KÄYTÖSTÄ JA HYVÄÄ PUNAVIINIÄ (ameriikasta molemmat)

Hotellin käytävällä mies kulkee ohi ja tiuskaisee kysymyksen siitä, onko koiramme se, joka piti hänet hereillä yöllä. Fakta: ei ole. Hotellissa on samanaikaisesti paljon koiria, ja omamme on ollut koko ajan kanssamme – ja haukahti tasan kerran. Mies ei halunnut edes kuulla vastaustamme, hän oli päättänyt purkaa pahan olonsa ensimmäiseen vastaantulevaan koiraperheeseen. Idiootti.

Keräilin hetken fiilistä kasaan. Jenkkien pisteet tällä Porvoon reissulla tasoitti upea kalifornialaispunkku, jota maistellen vietimme illan hotellihuoneen ikkunalaudalla. Oli ihanaa jutella rauhassa illan hämärtyessä. Onhan meillä kotonakin leveät ikkunalaudat – niitä pitää hyödyntää useammin.

MIKSEI TURUSSA OLE RUNOA?

Totesin ensivisiitillä pari vuotta sitten, että Runo on yksi Suomen ihastuttavimpia ja onnistuneimpia hotellikonsepteja. Arkkitehtuuriltaan upea rakennus on (muiden vanhojen porvoolaistalojen tapaan) pidetty hyvässä kunnossa. Osa tyylikkäistä huoneista tarjoaa upeat kaari-ikkunat, osa taas tunnelmallisen parvekkeen. Viimeksi käydessämme käytimme myös hämyisän rauhoittavaa ullakkosaunaa.

Aamupala lähiruokineen on Suomen herkullisin ja tunnelmallisin. Tällä kertaa hyggeä järsi ainoastaan oma aamuisin toimintaa kaipaava koiranpentumme. Kahvi on pitkään ja lempeästi paahtunutta, leipä hapanjuureen leivottua. Puuro on hautunut pitkään sekin – eikä siinä varmasti ole säästelty maidon/kerman kanssa. Rakastan.

Siksi mietin, miksi ihmeessä Turussa ei jo ole tällaista hotellia! Turun hotellitarjonta on (muutamasta ”ihan kivasta” hotlasta huolimatta) melko… tylsä. Voisikohan Runo laajentaa länsirannikolle? Tai jos joku muu päättää rakentaa jotain yhtä upeaa tänne Suomen vanhimpaan kaupunkiin, tulen mukaan. Konseptointiin ja vieraaksi.

Kotimatkalla piipahdimme vielä kymmenisen kilometriä itään, Bosgårdenin karjatilalle. Lähiruokapäivän kunniaksi söimme pihvit paikan päällä. Tuntuu merkitykselliseltä niin lihan kuin reissailun kohdalla, että panostamme laatuun määrän sijaan. Harvemmin, mutta tietoisemmin. Porvooseen ja Runon aamupalalle haluan tosin pian uudelleen.