Kaipaan enemmän sitä ihan perusmitäkuuluuta. Tilanteeni on monelle ja jopa itselleni niin eksoottinen, että ymmärrän halun ymmärtää. Mutta en aina jaksa pohtia tämän olemisen syvyyttä, enkä edes tulla muistutetuksi, että en juuri nyt ole töissä.

Ironista kyllä, löydän itseni usein ylivastaamasta kysymykseen (eli selittämästä pitkän ja sekavan kaavan mukaan ”jotain”). Jälkikäteen tajuan, etten kyseiselle henkilölle/porukalle tai juuri siinä tilanteessa/hetkessä olisi yhtään jaksanut pohtia asiaa.

Terapeuttini kysyi tässä kohtaa: ”miksi et voisi ”kunnolla vastaamisen” sijaan vain jättää jotkut vaikka vähän hämmentyneiksikin?” Vieraalta tuntuva, mutta mielenkiintoinen mahdollisuus!

Saimme hyvät naurut ystäväni kanssa, kun aloimme pohtia, mitä kaikkea voisi vastata hämmentäen vähän tai enemmän. Pohdinnan lopputuloksena paljon ilkikurisia ja puolittaisia vastauksia, joita en ehkä tule käyttämään.

Lupasin kuitenkin itselleni, että kysymyksen ”mitenmeneekunetootöissä” kohdalla kysyn aina ensin itseltäni, haluanko ja jaksanko pohtia asiaa tämän ihmisen kanssa juuri nyt. Lähimmille ystäville on ollut helppoa sanoa, etten ehkä nyt jaksa puhua – ja he ymmärtävät. Mutta ihan saman voisi opetella sanomaan puolitutuillekin. Säästäisi varmasti heitä ja itseään.

Miten ajan saa kulumaan
Moni kysyy, miten saan ajan kulumaan. Kysymyksen asettelu kertoo usein enemmän kysyjästään kuin kysymyksen kohteesta, ja niin taitaa olla nytkin. Olemme niin ohjelmoituja kiireeseen, että ajan kuluttaminen muulla tavoin tuntuu vieraalta. Oma vastaukseni on, hämmentävää kyllä: ”hyvin helposti”. Kas näin:

Herään aikaisin ja vien useimmiten koiran ulos. Syön aamupalaa muiden kanssa yhdessä. Saatan lapsen kouluun ja jatkan siitä itsekseni pidemmän kävelylenkin. Juon aamukahvini rauhassa. Se on ihanaa. Kirjoitan tätä blogia ja aloittelen haaveissani kauan uinunutta kirjaa. Lokakuussa aion omistaa osan päivistä AI-osaamiseni kehittämiselle. Myöhemmin (mutta ei vielä) kalenteriin tulee mukaan työnhaku. To-do-listalla on myös rakentaa somestrategia tälle blogille – tähän asti olen kirjoittanut blogia ajattelematta sen tavoittavuutta tai tarkoitusta muille yhtään tarkemmin.

Niinä päivinä kun siltä tuntuu, panostan lounaan valmistamiseen vähän tavallista enemmän. Tämä ei tarkoita tuntikausia tai vaikeita reseptejä, vaan rennosti inspiroituneena, jääkaapin tarvikkeista kekseliäästi koottua ruokaa. Sellaista, mitä aiemmin jaksoin ja mitä oli aikaa tehdä vain viikonloppuisin.

Käyn kirjastossa. Luen. Loikoilen ja mietin. Suunnittelen omia ja perheen retkiä. Välillä pelaan aivojumppapelejä puhelimellani (eli mädätän aivojani), ja joskus otan päiväunet.

Tuli hetki, jolloin huolestuin, tuleeko minusta työelämäkelpoista tällaisen lepovaiheen jälkeen. Seuraavana päivänä löysin itseni työstämästä tämän blogin visuaalista ilmettä ja tunsin vahvan ”työn imun”. Huojentavaa on siis tietää, että kyllä minussa se puurtaja vielä asuu.

Iltapäivällä nappaan koiran mukaan kävelylle koululaista vastaan. Koko joutenolon merkitys tiivistyy siihen hetkeen, kun näen lapsen onnen vastaantulijoista. Siihen minulla ei täyden kalenterin aikaan ollut mahdollisuutta.

Iltapäivästä eteenpäin päivät ovat ihan samanlaisia kuin siellä uraputkessakin. Perheen askareita, ruoanlaittoa, kauppalistoja, harrastuksia, kuskailua, treeniä ja kiirettä. Mutta nyt hetken ajan, päivät ovat minun.