Tänään sataa. Kävellessäni aamulla kaupungilla näin monen taistelevan sateenvarjonsa kanssa. Yhden varjo oli kääntynyt tuulessa, toinen ei saanut omaansa auki. Muutama näytti osaavan nauraa tilanteelle tai itselleen, mutta useampi oli kovin happaman näköisenä. Kireys ei ehkä ollut vain varjon syy, mutta tuulessa tempoileva rakkine, joka ei täytä tehtäväänsä, vaan lisää haastetta maanantaiaamuun, ei ainakaan näyttänyt tuovan lisäonnea kantajansa päivään.

Lopetin sateenvarjon käytön miltei kokonaan jo vuosia sitten. Sateenvarjo on ehkä nerokas keksintö, mutta käytännössä usein ihan vain haitarista.

• Jos tuulee (eritoten puuskaisesti), varjosta on lähinnä vain haittaa eikä hyötyä
• Moni sateenvarjon kanssa kulkeva ei tajua tökkivänsä vastaantulijoita piikillä miltei silmään.
• Sateenvarjo menee helposti rikki tai toimii sinne päin.
  (Ihan uteliaisuudesta kysyn, montako ”melkein ehjää” sontsaa teidän taloudesta löytyy?)
• Tyynelläkin säällä varjo sitoo käyttäjältään yhden käden kantamiseen, mikä ei lainkaan sovi kaltaiselleni katukiitäjälle. Haluan käpyttää kädet heiluen!

Varjon sijaan voi toki tuulisella säällä syyttää tuulta. Olen ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa Norjassa ja norjalaisten kanssa, koska uskon enemmän sanontaan ”ikke dårlig vær, bare dårlig klær”. Ei huonoa keliä, vaan huonot/väärät varusteet. Suomessa moni toitottaa sään olevan asennekysymys.

Aina ei hyvä varustuskaan tai asenne auta. Gluggaveður on islantia, ja tarkoittaa suoraan käännettynä ”ikkunasäätä”. Keliä, joka näyttää hyvältä (ikkunan läpi katsoen), mutta tuntuu pahalta (ulkona ollessa). Islannin olosuhteiden kaltaisia ikkunasäitä ei Etelä-Suomessa juuri koeta, mutta tykkään sanasta silti.

Sade on monelle syy tai tekosyy olla laittamatta nenäänsä ulos. Olen ilmeisesti kasvanut jotenkin vinoon (viimeistään Islannissa asuessani), koska rakastan sadetta ja tuulta! On toki eri asia kastua loppukesän lämpimässä rankkasateessa kuin hytistä marraskuun viimaisista pisaroista, mutta all in all, tykkään sateesta. Lenkkeilen mieluummin vesikelillä kuin auringon paahtaessa.

Tänäänkin oli siis tälle päälle erinomainen päivä lähteä happirikkaaseen sadeilmaan. Perheen neljä puolikuntoista sontsaa saivat jäädä kaappiin, ja nappasin päälleni pitkän sadetakin. Sateenvarjovapaata lenkistä ei tullut, koska sain matkalla parin ohikulkijan varjoista osuman ja läheltäpitiosuman.

Kävelin kuitenkin kädet vapaana viuhuen kaupungin halki ja hyräilin hiljaa singingintherainia. Vähän hävettää myöntää, että hymähdin katsellessani ihmisiä taistelemassa tuulessa kääntyneiden varjojen kanssa. Keliä ei aina voi valita, mutta taistelunsa voi.