Universumilla on välillä ihania oikkuja – yhtäkkiä löytää itsensä juuri oikeasta paikasta, vähän sattuman kaupalla.

Tällä arjen sivulla käydään (taas) idyllisessä Porvoossa ja pysähdytään Hanna Brotheruksen ohjattavaksi. Se herättää ajatuksia omasta tavasta olla hetkessä, olla oma itsensä. Ihan vain läsnä, juuri tässä.

---

Tarkoitus oli viettää rentouttava viikonloppu ystävän kanssa Porvoossa. Kulkea mukulakivikatuja, nukkua hyvin ja nauttia pitkä hotelliaamiainen siellä, missä se parhaimmillaan on. Vähän ennen reissua tarkastin vielä Porvoon tapahtumia. Ihan varuksi, josko aikaa oleilulta jäisi.

Kävi ilmi, että Runo Hotel järjestää neljänä syyssunnuntaina kirjailija/koreografi Hanna Brotheruksen kehon äärelle ja ajatuksiin johdattavan työpajan. Yksi niistä osui sopivasti meidän vierailullemme.

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. En kerro liikaa siitä, mitä tunnilla tehtiin. Pysähdyn sen äärelle, mitä tunsin ja oivalsin. Mieli on vielä eilisen työpajan jälkimainingeissa: herkillä ja auki. Vähän hiljaa, vaikka hymyilee. Osa oivalluksista tuntuu kehossa aavistuksina, joilla ei ole sanoja.

Pysähtyminen
Tuntui tärkeältä pysähtyä kehon äärelle. Arjessa kiidämme kovaa vauhtia eteenpäin tai murehdimme mennyttä, ehkä molempia yhtä aikaa. Workshop oli muistutus lempeydestä omaa kehoa kohtaan ja siitä, kuinka kosketus on hyvä tapa pysäyttää mieli ja keho vain tähän hetkeen. Tunnun unohtavan sen (liian) usein.

Oivalsin, ettei pysähtymisen tarvitse olla staattinen tila. Se voikin olla liikettä – uteliaisuutta siihen, mitä kehossa tapahtuu. Lupaa keskittyä vain siihen, miltä tuntuu sen sijaan että järkeilisi miksi tai mitä sitten. Kehotusta viedä liike vähän pidemmälle, päästää kontrolli, ja oppia, mitä kehossa tapahtuu, kun vähän vielä kurottaa.

Metkaa sinänsä, että työelämässä tai urheillessa venyminen on kivuliaan tuttu tapa, vapaan soljuvan liikkeen teossa sen sijaan itselle vieras konsepti. Vielä vähän!

Kehon muisti ja äärirajat
Naurahdin lapsen lailla, kun tajusin, että vanha viulisti asuu jossain sisälläni. Se pyrki pintaan käsien ja sormien epäsymmetrisissä asennoissa käsien levätessä. Vasen käsi näytti pitelevän viulun kaulaa, oikea oli kääntynyt jousikädeksi. Oikean peukalon kärki nojasi hellästi keskisormeen kuin jouseen. Ehkä taustalla soiva viulumusiikki herätti kehon muistin.

Ymmärsin myös, että olen toisaalta kivuliaan tietoinen omista äärirajoistani (miltä näyttää tai tuntuu, kun farkku puristaa vatsaa), toisaalta hyvinkin epätietoinen osasta kehoani. Kosketus toi omat tuntemattomat ääret tutummaksi – ja piirsi ne kauniimmaksi kuin olin ajatellut.

Suoritusvapaa tila
Ihanaa oli, että tunnilla ei hypätty liikkeeseen ja improvisoimaan. Olen monella tapaa heittäytyjäluonne, mutta tanssin suhteen arka, notkea vain sormistani ja liikkeiltäni ainakin vähän kulmikas. Sillä ei nyt ollut merkitystä.

Heittäytyminen tapahtuikin hitaasti. Ensin sai vain pysähtyä. Hanna ohjasi ajatukset kehoon vähitellen, liikkeeseen vielä hitaammin. Se loi suoritusvapaan tilan – ja antoi aikaa oivalluksille.

Epävarmuus on kaunista, sen olen jo oivaltanut. Pitäisi myös muistaa olla armollisempi itseä kohtaan. Uskaltaa pysähtyä. Muistaa, että sen ainakin osaa, vaikka välillä toiselta tuntuukin.

Sain myös liikuttavan kauniin muistutuksen siitä, mitä hyvää läsnäoloni (tässäoloni) voi tuoda huoneeseen. Universumilla on ihanat oikkunsa kohtaamisia järjestäessään.

Tänään heräsin maanantaiaamuun, ja tunsin kehossani työpajan jäljet. Ja koko viikonlopun! Kuinka voimaannuttavaa on viettää aikaa ystävän kanssa. Sellaisen, jonka kanssa voi todella vain olla. Juuri sitä, mitä milloinkin on, ja pysähtyä siihen.

Hanna B:n ihanasta, kehon äärelle vievästä työpajasarjasta Runo Hotel’issa on jäljellä kaksi sunnuntaita, eri teemoin. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan lämmin, lämmin, lämmin suositus osallistua. Yhteen tai molempiin, vaikka matkankin takaa!

---

Ps. Porvoo ja Turku lähemmäksi toisiaan, kiitos.