Juoksu nuoskaisessa lumessa ei ehkä kuulosta kevyeltä, mutta tänään se tuntui siltä. Otin juoksuaskelia ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Linnut lauloivat kevättä lumen keskellä. Onnenkyyneleet nousivat silmiin, ja Turun linnan puistossa vilkaisin nopeasti ympärilleni, josko olisi sopivan tyhjää sille, että huutaisin keveydestä ja onnesta hetken ääneen, tosi lujaa.

Tällä arjen sivulla iloitaan selän paranemisesta ja uudesta työstä sekä mietitään, mitä itsestä on tullut opittua työttömyyden aikana.

Maaliskuu on tulossa, ja linnut lauloivat kevättä. Keveys oli sitä, että pitkään kenkkuillut alaselkäni kesti varovaiset juoksuaskeleet. Olen hoidattanut selän vaivoja kiropraktikolla ja tehnyt kotijumppani tunnollisesti. En ole mikään himojuoksija, mutta haluan juosta. Kirmata, spurtata ja hölkätä. Mitä milloinkin sielu tai aivot tarvitsevat. (Mieluiten juuri näin kevättalven auringossa tai syyssateissa.)

Keveydessä oli muutakin. Olen tällä viikolla allekirjoittanut työsopimuksen, ja aloitan työt ensi tiistaina.

Lähtiessäni etsimään työtä sanoin ääneen haluavani tehdä töitä sellaisen brändin kimpussa, johon uskon – mutta kävikin niin, että brändeistä se kaikkein rakkain avasi ovet juuri silloin, kun minä päätin alkaa etsiä uutta.

Työ ei tule olemaan kevyttä – se haastaa minua monin tavoin – ja olen takuuvarmasti tulevat viikot poikki uuden alan ja työympäristön opettelusta. Mutta tämän lempeän lumisen talvilauantain hetken oli vain askeleen keveys ja onni tulevasta.

Keveys on poistuvaa painoa. Syvälle sisään piiloutunutta pelkoa ja jännitystä – kelpaanko minä, ja vaikka olisin kuinka pätevä, löydänkö tässä hullussa työmarkkinassa työtä.

Yksinäisyyttäkin, kuulumista ei-mihinkään. Ammattiminän turhautumista – vaikka olisi kuinka itseohjautuva ja kekseliäs kotiprojekteissaan, niin minä en jumankauta saa tyydytystä omalle tavoitteellisuudelleni koiran koulutuksesta tai kodin järjestämisestä.

Painonsa silläkin, että pelko oli itse aiheutettua. Minä olin päättänyt hypätä vanhasta pois, tiedostaen työmarkkinat. Pelon rinnalla epäilys – olinko tehnyt virheen?

(Tiedän, etten, mutta pelotti silti.)

Rinnalla kulki onneksi lähipiiri, joka uskoi minuun epäilyksen hetkellä. Päätökseni pitää päivärytmi tiukasti työelämän puitteissa auttoi aivojani. Ja kyllä minä niitä projekteja keksin – priorisoin ja arvioin. Selän kuntoutuksesta muodostui tavoitteellisin projektini.

Selän projekti jatkuu vielä – mutta projekti nimeltä työttömyys loppuu nyt. Se ei onneksi jatkunut pitkään.

Tiedän olevani hemmetin onnekas. Minulla oli mahdollisuus lomailla ja hengähtää ensin. Miettiä, mitä voisin olla ja mitä haluan olla. Työnhakuun lähtiessäni annoin itselleni luvan olla hetken ”nirso”. Hakea vain sellaisia paikkoja, jotka oikeasti sytyttivät jotain. Uskon nirsouden olleen hyväksikin: hakemuksesta ja haastatteluissa kyllä näkee, oletko hakemassa töitä vai haluamassa juuri tämän paikan. Ehdin lopulta harkita paria kymmentä paikkaa ja hakea alle kymmentä. Se on ihan hemmetin vähän.

Olin asettanut itselleni takarajan siihen, koska nirsous saisi loppua ja olisi haettava töitä kuin töitä. Tukien varaan heittäytyminen ei tuntunut oikealta. Eikä se olisi tehnyt hyvää mielellenikään, sillä pohjimmiltani haluan olla hyödyksi. Saada asioita aikaan. Mokata, onnistua.

Tajusin kaipaavani työyhteisöä, kuuluvuuden tunnetta. Don’t get me wrong, rakastan kyllä perhettäni – mutta ihmiselle tekee hyvää nähdä muitakin ihmisiä arjen keskellä. Kohdata, tutustua, etsiä paikkaansa yhtälössä.

Tiedän tulevasta työyhteisöstäni vasta vähän. Ennen työskentelin monituhatpäisessä organisaatiossa, uudessa paikassa meitä on vajaa parikymmentä. Tiedän, missä työpisteeni on ja että toimisto on kaunis. Lämmöstä kertoo jotain se, että niin toimitusjohtaja kuin haastatteluissa mukana ollut johtoryhmän jäsen halasivat minut tervetulleeksi, pitkään ja lämpimästi.

Jännittää. Pelottaakin, mutta nyt vain hyvällä tavalla. Näin eilen Amos Rexin kaupassa kortin, jonka runo osuu tähän hetkeen. Uuteen alkuun ja keveyteen. Otan sen mukaani tälle matkalle.